Pilvet liikkuu, niin minäkin

Helsingissä paistoi aurinko ja pilviä liikutti tuuli. Ostettiin karkkia ja kahvia. Kiivettiin tähtitorninmäelle ja nähtiin, kuinka laiva lähti lipumaan kohti Ruotsia.

Kotimatkalla annoin tuulen heilauttaa hiukset kasvoille. Tehköön niin, jos se niin tahtoo. Olo tuntui tyhjältä, jotain puuttuu. En aina jaksa panna vastaan. Tuulelle taikka omille tunteille.

Tuuli on kuin elämä. Tänään se oli miellyttävä ja lämmin. Se laittoi tukan poukkoilemaan vallattomana niin kuin sillä olisi ollut oma tahto. Se toi kaupunkiin kesän tuntua ja tuntui kuljettavan askelta oikeaan suuntaan. 

Joskus sen kylmyys menee luihin asti ja se koittaa kaataa nurin. Joskus se vetää sateenvarjot väärinpäin ja nostaa hameen helmat ylös. Nappaa ilmapallot mukanaan ja repii puut maasta juurineen. Pudottaa ne tielle tai katkaisee sähköt. 

Mutta elämä on tuulessa. Joskus se tuo helpotusta. Sen viileydessä on parempi hengittää. Se levittää kasveja uusille seuduille ja antaa energiaa. Luo sähköä uudestaan ja saa ihmiset matkaamaan uusille mantereille lämpimän tuulen toivossa. Se luo mahdollisuuden rakastua uusiin kieliin ja ihmisiin.

Musta tuntuu, että mä olen kuin himmeä aurinko. Keltainen, vaan hieman haalentunut. Minulta puuttuu kuu. Rauhoittava, kirkas ja voimaa antava puolisko. Sellainen, joka on kanssani, mutta antaa tilaa samalla taivaalla. Katseltaisiin elämää samasta kulmasta toisia voimistaen, eikä mikään maailmassa sammuttaisi enää meidän loistetta. Se minulta puuttuu.

Mua lohduttaa pyöreällä pöydällä oleva narsissini. Se on alkanut tehdä pientä keltaista kukkaa, joka on nyt aivan nupullaan. Ilman tuulta ei olisi tuota kukkaa. Tuntuu, että se toivottaa mut tervetulleeksi uuteen päivään ja sanoo, että jaksa vielä, me kasvetaan sun kanssasi kirkkaaksi ja keltaiseksi, kokonaiseksi.

Ehkä tuuli koittaa kuljettaa mua oikeaan suuntaan. Näyttää mulle, mistä rakkaus löytyy. Ehkä se heittää hiukset kasvoille tarkoituksella, sanoo, että koita nyt jo rauhoittua. Tänään Helsingissä paistoi aurinko ja pilviä liikutti tuuli.

Kivinen matka, tanssivat unelmat

Kallio on nimensä mukaan kivinen. Jyrkkiä ylämäkiä, ja liukkaita alamäkiä näin talvisaikaan. Jykevä harmaagraniittinen kirkko seisoo vuoren lailla keskellä kylää. Se on rumankaunis, mikä on välillä paljon mielenkiintoisempaa kuin valmiiksi pureskeltu kauneus.

Kalliossa on monta rumaa taloa. Todella nuhjuista, kulunutta ja vanhaa. Pinttyneet likavanat valuvat ulkoseinienpintoja pitkin, parvekkeet näyttävät olevan homeessa ja ikkunankarmit ovat menettäneet värinsä aikaa sitten.

Yhden tällaisen talon ikkunasta näin eilen tanssivan tytön. Balettia kai. Hyppyjä, ojennuksia, vartalon kaarteita ja piruetteja. Lumi piiskasi tuulen kanssa kasvojani, mutta minun oli pakko pysähtyä ja katsoa. Katsoa kuinka tyttö tanssi ja liikkui. Välillä katosi ikkunaruudusta ja sitten taas loikkasi kevyesti ilmaan, kieppui ja venyi. Piruetit horjahtelivat ja ruskea tukka hulmusi.

Siinä minä seisoin Kalliossa, ympyrätalon vieressä ja ajattelin unelmia. Niitä, joita tuon tytön huone mahtoi pitää sisällään. Niitä, joita minun sisälläni tuntui ja niitä, jotka on jo unohdettu. Montakohan unelmaa on maailmassa unohdettu yhteensä. Monestako haaveesta on luovuttu. Haudattu ja sitten myöhemmin kaivattu.

Enää en nähnyt likaista ja vanhaa taloa. Näin toiveen kehityksestä, ilon liikkeestä. Kuulin mielessäni musiikin ja tunsin sen lämmön, mikä huoneen keltaisena hohtavassa valossa vallitsi. Mietin, miten monta haavetta voi mahtua yhteen huoneeseen.

Mietin, miten tulisi uskaltaa unelmoida ja erehtyä. Ottaa riskejä. Mennä ehkä väärään suuntaan ja kääntyä sitten takaisin. Tulisi luottaa omaan ääneen ja elämään. En tahdo vanhana ajatella: "olisi pitänyt...". Tahdon ajatella: "onneksi...". Haluan uskaltaa kävellä vastatuuleen ja pistää palikoita päällekkäin silläkin uhalla, että ne saattavat horjahtaa. 

Joskus olen kuullut kysyttävän, kuinka monta ylämäkeä on matkan varrella, jos alamäkiä on kymmenen. Lankaan mennessään vastaaja sanoo, ettei voi tietää. Toiselle ylämäki on alamäki – riippuu siitä, mistä suunnasta tulee.

Kuinka monta haavetta mahtaa peitota pelko. Se pidättelee paikallaan ja pistää vastaan. Vähättelee ja väheksyy. Olen pitkään pelännyt sekä elää että kuolla. Mikä silloin jää nimitykseksi sille, mitä uskallan tehdä? Olenko elossa ollenkaan?

Matkani varrella on ollut monia alamäkiä, aikoja jolloin kivet ovat vyöryneet niskaan ja olen pyörinyt niiden mukana alas liian lujaa. Silloin olen menettänyt taitoni uskaltaa. Alkanut pelätä hyvää. 

Toisaalta on ollut aikoja, kun olen kavunnut kukkulalle kaveri kainalossa ja ollut yhtä onnellinen kuin aurinko. Silloin olen taas huomannut, että uskallan uskaltaa ja minulla on kyky toipua ja toivoa. Ehkä yhtä alamäkeä seuraa aina ennen pitkään ylämäki.

Matka voi olla kivinen ja harmaa, mutta unelmat pehmentävät. Ne antavat armoa ja toivoa ja usein niillä on tapana myös toteutua.