Kallio on nimensä mukaan kivinen. Jyrkkiä ylämäkiä, ja liukkaita alamäkiä näin talvisaikaan. Jykevä harmaagraniittinen kirkko seisoo vuoren lailla keskellä kylää. Se on rumankaunis, mikä on välillä paljon mielenkiintoisempaa kuin valmiiksi pureskeltu kauneus.
Kalliossa on monta rumaa taloa. Todella nuhjuista, kulunutta ja vanhaa. Pinttyneet likavanat valuvat ulkoseinienpintoja pitkin, parvekkeet näyttävät olevan homeessa ja ikkunankarmit ovat menettäneet värinsä aikaa sitten.
Yhden tällaisen talon ikkunasta näin eilen tanssivan tytön. Balettia kai. Hyppyjä, ojennuksia, vartalon kaarteita ja piruetteja. Lumi piiskasi tuulen kanssa kasvojani, mutta minun oli pakko pysähtyä ja katsoa. Katsoa kuinka tyttö tanssi ja liikkui. Välillä katosi ikkunaruudusta ja sitten taas loikkasi kevyesti ilmaan, kieppui ja venyi. Piruetit horjahtelivat ja ruskea tukka hulmusi.
Siinä minä seisoin Kalliossa, ympyrätalon vieressä ja ajattelin unelmia. Niitä, joita tuon tytön huone mahtoi pitää sisällään. Niitä, joita minun sisälläni tuntui ja niitä, jotka on jo unohdettu. Montakohan unelmaa on maailmassa unohdettu yhteensä. Monestako haaveesta on luovuttu. Haudattu ja sitten myöhemmin kaivattu.
Enää en nähnyt likaista ja vanhaa taloa. Näin toiveen kehityksestä, ilon liikkeestä. Kuulin mielessäni musiikin ja tunsin sen lämmön, mikä huoneen keltaisena hohtavassa valossa vallitsi. Mietin, miten monta haavetta voi mahtua yhteen huoneeseen.
Mietin, miten tulisi uskaltaa unelmoida ja erehtyä. Ottaa riskejä. Mennä ehkä väärään suuntaan ja kääntyä sitten takaisin. Tulisi luottaa omaan ääneen ja elämään. En tahdo vanhana ajatella: "olisi pitänyt...". Tahdon ajatella: "onneksi...". Haluan uskaltaa kävellä vastatuuleen ja pistää palikoita päällekkäin silläkin uhalla, että ne saattavat horjahtaa.
Joskus olen kuullut kysyttävän, kuinka monta ylämäkeä on matkan varrella, jos alamäkiä on kymmenen. Lankaan mennessään vastaaja sanoo, ettei voi tietää. Toiselle ylämäki on alamäki – riippuu siitä, mistä suunnasta tulee.
Kuinka monta haavetta mahtaa peitota pelko. Se pidättelee paikallaan ja pistää vastaan. Vähättelee ja väheksyy. Olen pitkään pelännyt sekä elää että kuolla. Mikä silloin jää nimitykseksi sille, mitä uskallan tehdä? Olenko elossa ollenkaan?
Matkani varrella on ollut monia alamäkiä, aikoja jolloin kivet ovat vyöryneet niskaan ja olen pyörinyt niiden mukana alas liian lujaa. Silloin olen menettänyt taitoni uskaltaa. Alkanut pelätä hyvää.
Toisaalta on ollut aikoja, kun olen kavunnut kukkulalle kaveri kainalossa ja ollut yhtä onnellinen kuin aurinko. Silloin olen taas huomannut, että uskallan uskaltaa ja minulla on kyky toipua ja toivoa. Ehkä yhtä alamäkeä seuraa aina ennen pitkään ylämäki.
Matka voi olla kivinen ja harmaa, mutta unelmat pehmentävät. Ne antavat armoa ja toivoa ja usein niillä on tapana myös toteutua.
