Oletko sinä kevät?

Kun lumi valui vetenä ikkunoita vasten, mietin oletko sinä kevät.

Teet muhun valoa. Tilaa paremmalle.

Saat kaiken kauniiksi. Ajan mittaan minutkin.

Minulle olet kevät. Se, joka herättää pitkästä unesta.

Lopettaa viimeinkin kauan jatkuneet sateet.

Saat minut kasvamaan, oppimaan uutta.

Käännät tuulen suuntaa ja muutat ajattelutapaa.

Ikään kuin en olisi enää entiseni. Uudenlainen minä.

Pilvet liikkuu, niin minäkin

Helsingissä paistoi aurinko ja pilviä liikutti tuuli. Ostettiin karkkia ja kahvia. Kiivettiin tähtitorninmäelle ja nähtiin, kuinka laiva lähti lipumaan kohti Ruotsia.

Kotimatkalla annoin tuulen heilauttaa hiukset kasvoille. Tehköön niin, jos se niin tahtoo. Olo tuntui tyhjältä, jotain puuttuu. En aina jaksa panna vastaan. Tuulelle taikka omille tunteille.

Tuuli on kuin elämä. Tänään se oli miellyttävä ja lämmin. Se laittoi tukan poukkoilemaan vallattomana niin kuin sillä olisi ollut oma tahto. Se toi kaupunkiin kesän tuntua ja tuntui kuljettavan askelta oikeaan suuntaan. 

Joskus sen kylmyys menee luihin asti ja se koittaa kaataa nurin. Joskus se vetää sateenvarjot väärinpäin ja nostaa hameen helmat ylös. Nappaa ilmapallot mukanaan ja repii puut maasta juurineen. Pudottaa ne tielle tai katkaisee sähköt. 

Mutta elämä on tuulessa. Joskus se tuo helpotusta. Sen viileydessä on parempi hengittää. Se levittää kasveja uusille seuduille ja antaa energiaa. Luo sähköä uudestaan ja saa ihmiset matkaamaan uusille mantereille lämpimän tuulen toivossa. Se luo mahdollisuuden rakastua uusiin kieliin ja ihmisiin.

Musta tuntuu, että mä olen kuin himmeä aurinko. Keltainen, vaan hieman haalentunut. Minulta puuttuu kuu. Rauhoittava, kirkas ja voimaa antava puolisko. Sellainen, joka on kanssani, mutta antaa tilaa samalla taivaalla. Katseltaisiin elämää samasta kulmasta toisia voimistaen, eikä mikään maailmassa sammuttaisi enää meidän loistetta. Se minulta puuttuu.

Mua lohduttaa pyöreällä pöydällä oleva narsissini. Se on alkanut tehdä pientä keltaista kukkaa, joka on nyt aivan nupullaan. Ilman tuulta ei olisi tuota kukkaa. Tuntuu, että se toivottaa mut tervetulleeksi uuteen päivään ja sanoo, että jaksa vielä, me kasvetaan sun kanssasi kirkkaaksi ja keltaiseksi, kokonaiseksi.

Ehkä tuuli koittaa kuljettaa mua oikeaan suuntaan. Näyttää mulle, mistä rakkaus löytyy. Ehkä se heittää hiukset kasvoille tarkoituksella, sanoo, että koita nyt jo rauhoittua. Tänään Helsingissä paistoi aurinko ja pilviä liikutti tuuli.

Kivinen matka, tanssivat unelmat

Kallio on nimensä mukaan kivinen. Jyrkkiä ylämäkiä, ja liukkaita alamäkiä näin talvisaikaan. Jykevä harmaagraniittinen kirkko seisoo vuoren lailla keskellä kylää. Se on rumankaunis, mikä on välillä paljon mielenkiintoisempaa kuin valmiiksi pureskeltu kauneus.

Kalliossa on monta rumaa taloa. Todella nuhjuista, kulunutta ja vanhaa. Pinttyneet likavanat valuvat ulkoseinienpintoja pitkin, parvekkeet näyttävät olevan homeessa ja ikkunankarmit ovat menettäneet värinsä aikaa sitten.

Yhden tällaisen talon ikkunasta näin eilen tanssivan tytön. Balettia kai. Hyppyjä, ojennuksia, vartalon kaarteita ja piruetteja. Lumi piiskasi tuulen kanssa kasvojani, mutta minun oli pakko pysähtyä ja katsoa. Katsoa kuinka tyttö tanssi ja liikkui. Välillä katosi ikkunaruudusta ja sitten taas loikkasi kevyesti ilmaan, kieppui ja venyi. Piruetit horjahtelivat ja ruskea tukka hulmusi.

Siinä minä seisoin Kalliossa, ympyrätalon vieressä ja ajattelin unelmia. Niitä, joita tuon tytön huone mahtoi pitää sisällään. Niitä, joita minun sisälläni tuntui ja niitä, jotka on jo unohdettu. Montakohan unelmaa on maailmassa unohdettu yhteensä. Monestako haaveesta on luovuttu. Haudattu ja sitten myöhemmin kaivattu.

Enää en nähnyt likaista ja vanhaa taloa. Näin toiveen kehityksestä, ilon liikkeestä. Kuulin mielessäni musiikin ja tunsin sen lämmön, mikä huoneen keltaisena hohtavassa valossa vallitsi. Mietin, miten monta haavetta voi mahtua yhteen huoneeseen.

Mietin, miten tulisi uskaltaa unelmoida ja erehtyä. Ottaa riskejä. Mennä ehkä väärään suuntaan ja kääntyä sitten takaisin. Tulisi luottaa omaan ääneen ja elämään. En tahdo vanhana ajatella: "olisi pitänyt...". Tahdon ajatella: "onneksi...". Haluan uskaltaa kävellä vastatuuleen ja pistää palikoita päällekkäin silläkin uhalla, että ne saattavat horjahtaa. 

Joskus olen kuullut kysyttävän, kuinka monta ylämäkeä on matkan varrella, jos alamäkiä on kymmenen. Lankaan mennessään vastaaja sanoo, ettei voi tietää. Toiselle ylämäki on alamäki – riippuu siitä, mistä suunnasta tulee.

Kuinka monta haavetta mahtaa peitota pelko. Se pidättelee paikallaan ja pistää vastaan. Vähättelee ja väheksyy. Olen pitkään pelännyt sekä elää että kuolla. Mikä silloin jää nimitykseksi sille, mitä uskallan tehdä? Olenko elossa ollenkaan?

Matkani varrella on ollut monia alamäkiä, aikoja jolloin kivet ovat vyöryneet niskaan ja olen pyörinyt niiden mukana alas liian lujaa. Silloin olen menettänyt taitoni uskaltaa. Alkanut pelätä hyvää. 

Toisaalta on ollut aikoja, kun olen kavunnut kukkulalle kaveri kainalossa ja ollut yhtä onnellinen kuin aurinko. Silloin olen taas huomannut, että uskallan uskaltaa ja minulla on kyky toipua ja toivoa. Ehkä yhtä alamäkeä seuraa aina ennen pitkään ylämäki.

Matka voi olla kivinen ja harmaa, mutta unelmat pehmentävät. Ne antavat armoa ja toivoa ja usein niillä on tapana myös toteutua.

Minulle

Itsekurille kärsivällisyyttä

Arvostelulle ymmärrystä

Häpeälle keskaria

Alemmuudentunteelle ylpeyttä

Epävarmuudelle uskallusta

Pelolle luottamusta

Epäonnistumiselle elämänkokemusta

Vihalle lempeyttä

Minulle rakkautta

Aamu

Peltoja peitteli valkoinen usva.

Se leijui ohuena harsona joen viertä,

talojen väleistä ja yli.

Katseessa oli jäljet ihmisestä,

kauniista ja elävästä. 

Kaulalla pala suudelmasta, joka aamun valjetessa murenee ja 

putoaa pois.

Aamutaivaan heleä puna hyväili hennosti unettoman poskea

sipaisi lämpimiä ajatuksia kulkijan matkaan.

Toivottomalle antoi aatoksen ilosta,

rakastuneelle toivon ikuisuudesta.

Muistoissani taas yksi merkityksetön yö lisää,

yksi auringonlasku selän takana katoavana.

Kaikessa merkityksettömyydessään 

merkityksetönkin muuttuu

merkitykselliseksi. 

Yhden yön ajan toinen tekee ruumiistani elävän. 

Aurinko kannattelee ja ohjaa minut kotiin, 

peittelee omaan vuoteeseen ja herättää, kun on taas sen aika.

 Peltoja peitteli valkoinen usva.

Se leijui ohuena harsona joen viertä,

talojen väleistä ja yli.

Miltä nyt tuntuu?

Punainen sohva ja sen sohvan kulma. Se oli aina minun paikkani terapiakäynneillä. Kävin terapiassa vuosina 2009-2011. Odotustilassa tuoksui puhtaudelta, ei pesuaineelta, mutta puhtaalta.

Aina ennen käyntiä mietin, mistä haluaisin puhua tai mistä minun tarvitsisi puhua. Muistan myös ajatelleeni, etten tahdo puhua mistään, ettei minun oikeasti edes tarvitsisi käydä täällä. Joskus ajattelen samalla tavalla edelleen - etten minä oikeasti tarvitse apua mihinkään eikä minua mikään vaivaa.

Istuuduin tuttuun sohvan kulmaani, laskin laukkuni lattialle ja katselin seiniä. Vilkaisin vanhan jugend-talon ikkunasta ulos. Ikkunan edessä oli useimmiten sälekaihtimet avonaisina, jotta päivänvaloa pääsisi sisään. Ulkoa kuului raitiovaunujen kolinaa ja kitinää. Sillä tavalla aloitin joka kerta tapaamiseni terapeuttini kanssa. Terapeutillanikin oli puolestaan oma tapansa aloittaa istunto. Joka kerta kuulin saman lauseen: "Mitä sinulle kuuluu Minna?"

Kesäisin ikkuna oli joskus avonainen, jolloin ratikoiden äänet kantautuivat vielä selkeämmin sisälle. Silloin tuntui turvalliselta. Sain luvan olla, tuntea ja kertoa.

Äiti oli ostanut minulle halpahallista hatun, joka esitti täytekakkua. Sain hatun päähäni aamulla onnittelulaulujen saattelemana. Illalla meille tuli vieraita ja juotiin kuohuvaa. Itse taisin vain esittää juovani, koska en tuohon aikaan juonut alkoholia, eihän kaloreita kuulunut syödä saati sitten juoda. Sukulaiset päivittelivät äidin kuorona minun olevan jo täysi-ikäinen, aikuisuuden kynnyksellä oleva ja mitä vielä. "Miltä sinusta nyt tuntuu...olla aikuinen?"

18-vuotissyntymäpäivänäni en olisi hulluimmissa unissanikaan voinut uskoa, että kahdeksantoistakesäisenä tulisin vielä raskaaksi. Se henkisesti heiveröinen tyttö, joka aamuisin itki pahaa oloaan ja viilteli ranteet verille - kuinka siitä voisi tulla äiti. Niin kuitenkin kävi, kun maaliskuussa 2011 testi näytti kahta viivaa. Jouluksi sain lahjan, joka muutti koko elämäni. "Miltä nyt tuntuu...olla äiti?" 

Keväällä 2014 loppui lukio. Lakin saaminen tuntui mahdottomalta, mutta en halunnut antaa periksi. Olin saanut kaksi ällää, Leon ja äidinkielestä toisen. Itkin ilosta vessan peilin edessä. Lakkiaiset olivat toukokuun viimeisenä lauantaina. Satoi vettä ja paistoi. Saattanette arvata, mitä minulta kysyttiin.

Sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Toukokuussa sulkeutui lukion ovi ja ovi työttömyyteen avautui. Tuntui paskalta.

18.päivä joulukuuta 2014 minut hyväksyttiin ammattikorkeakouluun. Varasijalta. Mutta minut hyväksyttiin. Miltäkö tuntui? Mahtavalta.

Pitkään aikaan ei ole kukaan kysynyt, miltä tuntuu olla minä? Miksi sitä toisaalta pitäisi edes kysyä? Ehkä jokaisen tehtävänä on kysyä itse itseltään, miltä tuntuu olla minä.

Jotta tuntuisi hyvältä olla oma itsensä, täytyisi ensin tuntea ja tietää kuka on ja lisäksi pitää siitä. Musta on pitkään tuntunut siltä, etten tiedä millainen tai kuka minä olen. Välillä löydän jotain ja sitten taas kadotan sen. Tiedän nimeni ja tiedän, mitä olen saavuttanut ja tehnyt, mutta se ei ole sama asia kuin minä itse.

Monet asiat tuntuvat hyvältä: lapseni, ystäväni, koulu ja perheeni. Tuntuu hyvältä, kun edes jotkut asiat tuntuvat hyvältä silloin, kun itsellä on itsensä kanssa niin huono olla. 

Tällä hetkellä täytän hyvän olon tunteelle kuuluvaa paikkaa ruualla. Täytän itseni fyysisesti, jotta minun ei tarvitsisi tuntea hetkeäkään sitä henkistä tyhjyyden tunnetta. Pelkään odottaa. Entä jos hyvä olo ei tulekaan täyttämään sille kuuluvaa paikkaa. Minun täytyisi uskaltaa tuntea tyhjyyttä, jotta voisin tulla aidosti täydeksi. Silloin voisin joskus sanoa, että nyt tuntuu hyvältä olla minä.

Aamu

Silmät auki. Silmät kiinni. Uni ja unettomuus, painajaisia ja suunnatonta väsymystä, odotan aamua. Tuuli keinuttaa ulkona puiden latvoja. Läheisessä kuusessa kiipeilee orava. Humina ja viileä ilman vire tunkeutuu ikkunoiden väleistä huoneeseen ja saa aamun tuntumaan entistä vaikeammalta. Jalat on kiinnitetty peittoon, pää ommeltu kiinni tyynyyn. Harmaa herätyskello kirkuu. Se tuijottaa punaisine numeroineen minua. Se kehottaa nousemaan, toistaa pyyntönsä ja vaatii suihkuun.

Aatoksissani avaan verhot, hymyilen lentävien lehtien ja lokkien tähden, keitän kahvia ja sammutan pyykinpesukoneen kolmatta kertaa. Lakaisen leivänmuruja tiskipöydältä ja pilkon kurkkua salaattiin, koska se maistuu hyvältä. Suunnitelmissani kuljen katuja keveästi ja tärkeänä. Huokaan raskaan päivän päätteeksi ainoastaan onnesta ja kiitollisuudesta. Suunnitelmissani suru lähtee puseroista pyykissä ja myöhemmin pyyhkimällä, kyyneleet eivät jää kylpyveteeni kellumaan vaan hukkuvat haaveiden voittaessa eikä itseinho enää kirjoita syytöksiä iholleni.

Ihmettelen paljaita varpaitani. Ne heiluvat käskystä kalpeita seiniä vasten. Ihmettelen takaraivolta likaisia hiuksiani ja pyykkejä, jotka tunkevat korista ulos, uusia finnejä ja turvonneita silmiä. Haukottelemalla haen oikeutta jäädä vuoteeni vangiksi tänäänkin.

Mietin eilistä, josta en vielä tiennyt mitään toissapäivänä. Mietin huomista, joka on ylihuomenna eilinen. Mietin, miten aika kuluu eikä palaa. Mietin, miten paljon aikaa palaa hukkaan, kun ei osaa olla ajassa mukana vaan kietoutuneena lakanoihin.

Kuvittelen itseni viiden vuoden päähän. Päähäni lierihatun, jalkaani varvastossut, kasvoilleni hymyn, joka paljastaa hampaat ja saa poskilleni syvät hymykuopat. Letitän mielessäni hiukseni ja päälleni puen kevyen valkoisen kesämekon.

Tunnen käveleväni kapeaa polkua. Sitä reunustaa nokkoset, sammaleella vuoratut kivet, jykevät männyt ja kuuset. Puiden lomista aurinko valaisee polkua suloisesti. Ilmassa leijuu hiukkasia, jotka valoa vasten näkyvät selvästi. On toivoa, polku jatkuu.

Ajatukseni kulkevat ohi männynkäpyjen, pienien kivien ja kantojen, voikukkien ja pudonneiden lehtien. Mieleni horjuu, jalkapohjissani on haavoja ja pohkeissani nokkosenpistoja. Asetan ratamonlehtiä naarmuilleni ja puhallan. Toivon hiljaa haavojeni pian parantuvan.

Välillä ajatukseni ovat sanoituksia, runoja tai käsikirjoituksia. Ihmettelen elämää, rakkautta ja kuolemaa. Olen yhtä maailman kanssa ja pian taas aivan yksin. Laulan ostoslistan mielessäni ja käyn läpi ruumiinosani. Kiroan aivoni ja vatsani. Liian tyhmä ja liian lihava. Olen kai liikaa kaikkea ja liian vähän ehkä sittenkin. Elän elämää päässäni, analysoin ajatukseni ja totean todeksi epätodellisen ja epätodellisuuden.

Ihmettelen ihmisiä, jotka uskaltavat sitoutua Jumalan kasvojen edessä. Jotka uskaltavat pukeutua valkoiseen ja tanssia ulkona sateen mahdollisuudesta välittämättä. Ihastelen ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa sanottavansa pelkäämättä vastareaktioita. Ihannoin niitä, jotka ajattelevat muita kauniilla tavalla, mutta myös itseään yhtä kauniisti. Ihmettelen ihmisiä, jotka tahtovat astua sinne, missä ei olla vielä oltu ja niitä, jotka eivät pelkää menettää tai kuolla.

Lattia muuttuu pehmeäksi jalkapohjieni alla, kun olen tarpeeksi kauan kävellyt korkokengillä. Pohkeeni leviävät seinää vasten, kun nostan ne ylöspäin lepäämään. Unelmoin tuoreista pullista, lempeistä unista ja rakkaudentäyteisestä ikävästä, joka riuhtoo sydäntä mukaansa.

Musiikki auttaa niinä aamuina, kun mieli on sotkussa hiusten kanssa eikä itkusta meinaa tulla loppua. Pisarat sotkevat tyynyliinat ja kirjojen kannet. Ne aamut, jolloin tuuli on lämmin, ikkunoissa näkyy lika kaikkein parhaiten ja jokaisen sukan pari on kadoksissa, ovat kaikkein vaikeimpia. Tuntuu, etten pysy arjen mukana. 

Ihmettelen voimaani jaksaa uskoa. Ihmettelen rukouksen voimaa ja ihmisten hymyjä. Vastaan niihin miettimättä. Ihmettelen paistamiani sämpylöitä ja tätä aamua, kun taas kerran jaksan nousta ylös ja nähdä keittiön pöydällä seisovat tulppaanit.

Uskon siihen, että aamuissa on taikaa. Kehoni paino painaa kuitenkin vähemmän kuin haluni elää. Nostan itseni ja ajatukseni ylös. Kävelen polkua, joka antaa nokkosia ja oksia ja vastapainoksi pehmeää sammalta, kilttejä oravia ja valoa jatkuvaan polkuun. Kahvi auttaa ja parittomat sukat eivät haittaa. Uusissa aamuissa on mahdollisuus vielä paremmista.

Tulevaisuudessa ihmettelen huokausta, joka on tyytyväisyyttä. Kuuntelen samoja lauluja ja kirjoitan runoja ajatellen, etten antanut periksi surulle. Ihmettelen ääntä, joka sisimmässäni korjautuu ja kutsuu minua jälleen hyväksi ihmiseksi. Eihän parasta ihmistä olekaan, on vain yhtä hyviä.