Syksy

Urani bloggaajana ei näemmä alkanut päätä huimaavalla vauhdilla vaan kesän ajan täällä on vallinnut syvä hiljaisuus. Vietin pitkän loman pojan kanssa ja elokuun saapuessa tuntui hyvältä palata takaisin kouluun.

Alkanut syksy on ollut raskas ja välillä töppöstä on ollut hankala painaa toisen eteen kun silmäluomet ovat lyijyä. Opiskelen mielestäni yhteen vaativimmista ammateista, joita olla saattaa, joten luonnollisesti opiskelukin on haasteellista. Olen silti enemmän kuin iloinen siitä, että saan tehdä juuri tätä.

Hymy nousee välillä huomaamatta huulille, kun astelen koulunportaita alas täyttämään kuppiani taas kahvilla. Hymy on ylpeyttä ja tyytyväisyyttä. Ylpeyttä itsestä - siitä että minä todella sain opiskelupaikan juuri sieltä, mistä halusinkin ja tyytyväisyyttä siitä, että saan toteuttaa itseäni ja tiedän sisimmässäni pystyväni siihen, mitä teen. En oikeastaan ole ennen ollut ylpeä itsestäni, joten tunne on sanoinkuvaamattoman hieno.

Pohdin tänä iltana erästä kotimatkaa, jolloin sanoin ystävälleni tämän vuoden tuntuneen turhalta, ehkä jopa vähän huonolta. Tämä vuosi on vaikuttanut kuin ohi hujahtaneelta pikajunalta, joka on sotkenut hiukset lennättäen ne kasvoille ja suuhun. Hetken kuluttua totesin toiselle ystävälleni olevani tällä hetkellä aidosti enemmän minä kuin koskaan aikaisemmin.

Olen oppinut olemaan omissa nahoissani entistä paremmin. Tavoitteena on vielä viihtyäkin niissä, mutta nyt osaan jo olla. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja erottamaan omat haluni ja mieltymykseni muiden sanelemista totuuksista. Aiemmin olen kulkenut virran mukana kuulostelematta sitä, mikä on minua ja mikä ei.

Silloin kun etsii itseään, saattaa odottaa malttamattomana jonkinlaista äkillistä muutosta. Muutos kuitenkin hiipii hiljalleen. Se tunnustelee, ottaa takapakkia ja antaa odottaa, mutta se tapahtuu kuitenkin. Se osaa hämätä ja tuottaa pettymyksiä ja silloin tuntuu, ettei mikään ole koskaan muuttunutkaan.

Minuakin hidas muutos onnistui hämäämään - koin vuoteni huonona, vaikka tosiasiassa kriiseily ja etsiminen on ollut parasta, mitä on voinut olla. Kriisi pakottaa muuttumaan, se laittaa muutoksen käyntiin. Jonain päivänä viimein huomaa aurinkoa vasten seistessään, että entinen minä onkin enää vain uuden minäni varjo.

Joskus on pakko pysähtyä kaivelemaan hiuksia suusta ja asettelemaan tukkaa takaisin ojennukseen. Välillä hommaan tarvitaan auttavaa kättä, ystävää, tai kättäpidempää, kampaa ja peiliä. Lopuksi peilistä saattaa katsoa takaisin entistä kauniimmat kasvot, joita ympäröivä kampaus onkin uudella tavalla aseteltuna vielä parempi kuin ennen ohi viilettävän kriisin tuloa.