Tanssivaelämä

 Tiedän, miten joka hetki sydän lyö pam pam pam. 

Tiedän myös sen, miten joka hetki aika kuluu tik tak. 

Voisin jäädä tähän ja huokaista, 

katsoa vähän, 

ehkä koskettaa aikaa, joka on niin tavattoman arvokasta. 

Voisin haahuilla vähän, 

kaivata syliisi ja kadota hieman pimeään.

Voisin löytää valon ja arvokkuuden,

antautua elämään.

Tarraudun ajatuksiin viikoiksi, 

hukun hiljaisuuteen kuukausiksi, 

ajaudunko elämääni vuosiksi. 

En tahdo olla vain olemassa vaan tahdon myös elää. 

Järjesten tavaroita, siirtelen penkkejä, maalaan pöytiä.

Puunaan kasvoja, harjaan hiuksia.

Mikä on omaa ja mikä vierasta? 

Rakkaus odottaa kulman takana.

Täytyy kulkea ja uskaltaa - ottaa askel kerrallaan,

erotella ajatuksia toisistaan, pohtia kerran tai kaksi 

taikka ei lainkaan.

Katson olan yli ja heilautan tukkaa. 

Näen kulumia takanani ja pelkään heittäväni aikaa hukkaan.

Elämä on täynnä kulmia ja vuosia.

Toivo pysyy silti aina mukana.

Sitä pakkaan laukkuuni, ripottelen tulevaan vuoteeni,

lastaan laivaani ja talletan taskuuni.

Tiedän, miten joka hetki sydän lyö pam pam pam.

Ja tiedän, miten joka hetki sinunkin sydämesi lyö pam pam pam.

Ja siitä olen kiitollinen, kiitollinen jaetusta elämästä ja vuodesta.

Toivo pysyy aina meidän mukana.

Olemisen rohkeus

Välillä pelottaa. Pelottaa niin, että vartaloon sattuu. Aivan kuin se ei olisi jo saanut kärsiä tarpeeksi. Naama näyttää kurttuiselta ja liian isolta. Pelko kuiskii valheita korvan juurella, istuu olalla ja tökkii tikulla haavoja ihoon. Se katsoo peilistä takaisin punaisin silmin ja moittii taukoamatta, vertailee ja ohjailee.

Pelko sitoo kädet yhteen paksuilla köysillä, joita ei saksilla voi katkaista. Se laittaa jalkoihin kahleet, joihin ei löydy sopivaa avainta. Se sitoo kengännauhat yhteen vain siksi, koska se voi tehdä niin.

Täytyisi ratkaista monta pulmaa, kulkea läpi sotkuisten metsien ja vaatehuoneiden, katkoa oksia tieltä ja löytää oikeat paikat liian pienille vaatteille. Tulisi avata liian tiukat umpisolmut ja valita oikeat palikat oikeisiin torneihin. Rakentaa armollisia sanapareja tukemaan toisiaan ja rakentaa riittävän tukevia siltoja saarista toisiin ettei aina tarvisisi pelätä hukkuvansa liian raskaat painot jaloissaan.

Täytyisi osata katsoa kauemmas kuin osaa edes ajatella ja olla puoli askelta edellä, ja samalla riittävästi tässä.

Täytyisi osata laulaa itselleen kauniimmalla äänellä. Lukea itselleen tarinoita, joiden sankaritar näkee saman kuin omat silmät. Täytyisi ihailla kasvojaan niin kuin isosiskoa tai katsoa itseään kuin parasta ystävää. Täytyisi silittää omaa päätään kuin nukkuvaa lastaan. Ja pitäisi tajuta, että on kaunis silloinkin kuin siltä ei tunnu ja että on rakastamisen arvoinen silloinkin kun on heikoimmillaan.

Minä tahdon käpertyä kahvilan hämärään nurkkaan uusien ystävien naurujen sekaan ja jäädä yöksi, koska oli jo liian myöhä mennä kotiin.

Tahdon ottaa repun selkään ja hypätä matkaan ilman lisätaakkaa harteillani.

Tahdon soittaa ja laulaa aamuyöllä, esiintyä ystävän kanssa hämyisissä kuppiloissa, äänittää biisejä ja muuttaa keskustaan vanhaan taloon, jossa on puulattia.

Tahdon valokuvata ja kirjoittaa vuorokauden ympäri, näyttää muille, miten minä näen maailman.

Tahdon lähteä junalla pohjoiseen ja vaeltaa metsissä, nukkua teltassa ja hipsuttaa ystävän selkää. Tahdon istua nuotion äärellä, jutella henkeviä ja olla välillä liian pinnallinen.

Tahdon olla vahva ja näyttää pojalleni hyviä tapoja elää.

Pelko takerruttaa kiinni ikävään, tekee otsaan huoliryppyjä eikä anna anteeksi mitään. Hankin mieluummin naurujuonteita silmäkulmiini ja itken ilonkyyneliä kuin otan kiinni kädestä, joka ei anna kuin valheellista tukea.

Kaiken pelottavan varalta kirjoitan muistikirjaani hyviä sanoja ja mielekkäitä runoja. Talletan kovalevylle kauniita lauluja, satuja ja pehmeitä tarroja sekä ystävien nimiä, joille soittaa kun aika tuntuu liian painavalta ja kovalta. Pelko asuu vielä vaatehuoneessani ja puntarissani, mutta minuun se ei jää. Elämä ja minä olemme liian lyhyitä hukkumaan pelon syliin. Minä kuulun aivan jonnekin muualle - jonkun muun syliin, ja ihan vaikka juuri tämän kokoisena kuin nyt olen.

Talvimatka

Pakkasella ajatuksia on vaikea saada sanoiksi.
Kaikki kirjaimet tuntuvat vierailta enkä muista miten lauseita tehdään.

Syksyn kääntyessä talveksi,
käännän takkini uudestaan,
soudan ja huopaan
ja päädyn pieneen poukamaan.

Sinne jään odottamaan järven jäätymistä,
tuulen kääntymistä ja aakkosten oppimista.
Odotan, että oppisin antamaan, unohtamaan ja ottamaan vastaan,
että vatsan pohjaa ei enää nipistäisi eikä varpaita paleltaisi.

Jään toivomaan, että lumien sulettua linnut lennättävät mukanaan etelän lämpöä poskilleni
ja estävät miehiä vetämästä minua enää koskaan nenästä.

Usein talvimaisemaani reunustaa tallottu loska,
mutta samalla saan kirjavan mahdollisuuden loikata kuluneen vuoden lätäkköjen yli,
uinua uuteen hetkeen.

Uutena vuotena linnut ovat jo oven takana.
Kevään tuoksun voi tuntea sormenpäissä,
hiusten latvoissa ja korvanlehdissä.

Uuden alku on puiden silmukoissa,
ruusunnupuissa ja aamun kajossa,
heinän juurissa ja leskenlehtien katveessa.

Silloin kun suuni täyttyy viimein taas kirjaimista ja maa vihreästä,
muistan elävästi eläväni.
Silloin olen valmis uuteen talveen,
koska tiedän, että pitkääkin talvea seuraa aina kevät.