Pakkasella ajatuksia on vaikea saada sanoiksi.
Kaikki kirjaimet tuntuvat vierailta enkä muista miten lauseita tehdään.
Syksyn kääntyessä talveksi,
käännän takkini uudestaan,
soudan ja huopaan
ja päädyn pieneen poukamaan.
Sinne jään odottamaan järven jäätymistä,
tuulen kääntymistä ja aakkosten oppimista.
Odotan, että oppisin antamaan, unohtamaan ja ottamaan vastaan,
että vatsan pohjaa ei enää nipistäisi eikä varpaita paleltaisi.
Jään toivomaan, että lumien sulettua linnut lennättävät mukanaan etelän lämpöä poskilleni
ja estävät miehiä vetämästä minua enää koskaan nenästä.
Usein talvimaisemaani reunustaa tallottu loska,
mutta samalla saan kirjavan mahdollisuuden loikata kuluneen vuoden lätäkköjen yli,
uinua uuteen hetkeen.
Uutena vuotena linnut ovat jo oven takana.
Kevään tuoksun voi tuntea sormenpäissä,
hiusten latvoissa ja korvanlehdissä.
Uuden alku on puiden silmukoissa,
ruusunnupuissa ja aamun kajossa,
heinän juurissa ja leskenlehtien katveessa.
Silloin kun suuni täyttyy viimein taas kirjaimista ja maa vihreästä,
muistan elävästi eläväni.
Silloin olen valmis uuteen talveen,
koska tiedän, että pitkääkin talvea seuraa aina kevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
:-)