Olemisen rohkeus

Välillä pelottaa. Pelottaa niin, että vartaloon sattuu. Aivan kuin se ei olisi jo saanut kärsiä tarpeeksi. Naama näyttää kurttuiselta ja liian isolta. Pelko kuiskii valheita korvan juurella, istuu olalla ja tökkii tikulla haavoja ihoon. Se katsoo peilistä takaisin punaisin silmin ja moittii taukoamatta, vertailee ja ohjailee.

Pelko sitoo kädet yhteen paksuilla köysillä, joita ei saksilla voi katkaista. Se laittaa jalkoihin kahleet, joihin ei löydy sopivaa avainta. Se sitoo kengännauhat yhteen vain siksi, koska se voi tehdä niin.

Täytyisi ratkaista monta pulmaa, kulkea läpi sotkuisten metsien ja vaatehuoneiden, katkoa oksia tieltä ja löytää oikeat paikat liian pienille vaatteille. Tulisi avata liian tiukat umpisolmut ja valita oikeat palikat oikeisiin torneihin. Rakentaa armollisia sanapareja tukemaan toisiaan ja rakentaa riittävän tukevia siltoja saarista toisiin ettei aina tarvisisi pelätä hukkuvansa liian raskaat painot jaloissaan.

Täytyisi osata katsoa kauemmas kuin osaa edes ajatella ja olla puoli askelta edellä, ja samalla riittävästi tässä.

Täytyisi osata laulaa itselleen kauniimmalla äänellä. Lukea itselleen tarinoita, joiden sankaritar näkee saman kuin omat silmät. Täytyisi ihailla kasvojaan niin kuin isosiskoa tai katsoa itseään kuin parasta ystävää. Täytyisi silittää omaa päätään kuin nukkuvaa lastaan. Ja pitäisi tajuta, että on kaunis silloinkin kuin siltä ei tunnu ja että on rakastamisen arvoinen silloinkin kun on heikoimmillaan.

Minä tahdon käpertyä kahvilan hämärään nurkkaan uusien ystävien naurujen sekaan ja jäädä yöksi, koska oli jo liian myöhä mennä kotiin.

Tahdon ottaa repun selkään ja hypätä matkaan ilman lisätaakkaa harteillani.

Tahdon soittaa ja laulaa aamuyöllä, esiintyä ystävän kanssa hämyisissä kuppiloissa, äänittää biisejä ja muuttaa keskustaan vanhaan taloon, jossa on puulattia.

Tahdon valokuvata ja kirjoittaa vuorokauden ympäri, näyttää muille, miten minä näen maailman.

Tahdon lähteä junalla pohjoiseen ja vaeltaa metsissä, nukkua teltassa ja hipsuttaa ystävän selkää. Tahdon istua nuotion äärellä, jutella henkeviä ja olla välillä liian pinnallinen.

Tahdon olla vahva ja näyttää pojalleni hyviä tapoja elää.

Pelko takerruttaa kiinni ikävään, tekee otsaan huoliryppyjä eikä anna anteeksi mitään. Hankin mieluummin naurujuonteita silmäkulmiini ja itken ilonkyyneliä kuin otan kiinni kädestä, joka ei anna kuin valheellista tukea.

Kaiken pelottavan varalta kirjoitan muistikirjaani hyviä sanoja ja mielekkäitä runoja. Talletan kovalevylle kauniita lauluja, satuja ja pehmeitä tarroja sekä ystävien nimiä, joille soittaa kun aika tuntuu liian painavalta ja kovalta. Pelko asuu vielä vaatehuoneessani ja puntarissani, mutta minuun se ei jää. Elämä ja minä olemme liian lyhyitä hukkumaan pelon syliin. Minä kuulun aivan jonnekin muualle - jonkun muun syliin, ja ihan vaikka juuri tämän kokoisena kuin nyt olen.