Minulla on talvi

Pakkanen saa kasvoni kohmeiseksi ja korvani punoittamaan. Koira leikkii lumella. Se hyppää kinosten sekaan, kellahtaa kumoon ja pyörähtää ympäri. Sen kuono kimmeltää. Kun se ponkaisee takaisin tielle, se huomaa ilmassa leijailevat hiutaleet, ja yrittää saada niitä suullaan kiinni. Sen korvat lepattavat ja hampaat näkyvät.

Se luo innostuneen ja kysyvän katseen minuun päin. Se kysyy minua leikkiin mukaan. Pinkaistaisiin yhdessä lumen sekaan. Hypittäisiin ja riemuittaisiin, koska nyt on siihen mahdollisuus. Hymyilen. Yritän lämmittää jäätyneitä kasvojani piiloitumalla takin kaulukseen ja mustan kaulaliinani taakse. 

Hönkimällä lämmintä ilmaa lapasten sisään, voi lämmittää sormiaan. Kylmyys ei tällä kertaa haittaa. Päivä on nimittäin erityisen kaunis ja seesteinen. Lumi lepää kuusten oksilla suurina kumpuina ja aurinko heijastaa lumivaipasta kristallinsävyjä silmiin. 

Otan lapasten väliin lunta ja heitän sitä ilmaan. Koira säntää uudestaan ottamaan putoavia hiutaleita kiinni. Se on onnellinen, onnellinen niin pienestä. Tarvitaanko onneen loppujen lopuksi muuta kuin yksi asia kerrallaan? Hetki on se, mikä ratkaisee.
  
Rakkautta, kauneutta, rahaa, menestystä, läheisiä, ihmisiä, esineitä, asioita, tavaroita, paikkoja, matkoja, lämpöä, terveyttä, läheisyyttä, ruokaa, arkea, hohtoa, tuttua, uutta ja vierasta. Minulla on jo kaikkea. Minulla on jo paljon ja useasti monta samaan aikaan. Minulla on talvi ja kahvia kupissa silloin, kun tahdon niin.

Ajatukseni jäävät lumen tavoin leijumaan ilmaan ja päätyvät lopulta valkoiseen maahan. Koira hölkkää niiden viereltä haudaten ne hankeen ja silloin unohdan. Nautin hetken ajan lumesta ja talvesta, hengenvedoista, kylmistä poskista ja mahdollisuuksista, joita tämä hetki antaa.