Onnellinen arkiaamuinen

Kävellessäni aamulla kaupasta kotiin, ulkona velloi kiire ja väsymys. Ihmiset liukastelivat suojateillä, juoksivat busseihin, eivät hymyilleet. He uppoutuivat takkeihinsa ja kaulahuiveihinsa, eivät katsoneet päin. Välillä mietin, mihin meillä onkaan niin kiire. 

Olkapääni tuntuivat painavilta, pää tynnyriltä. Yöllä nukutut tunnit oli laskettavissa yhden käden sormilla. On kummallista, miten uni ei saavu, vaikka sitä pyytää ja anelee, kysyy ja kilauttaa kaverille, että joko se on tulossa seuraavaksi tänne. Naapurin pariskunnalle syntynyt vauvakaan ei nukkunut. Ei itku tosin minua hereillä pidä, Matti on vain tainnut unohtaa minun sänkyni osoitteen.

Ostin kaupasta raejuustoa, teetä ja vihanneksia. Voisin hyvin jäädä hevi-osastolle asumaan. Pystyttää palsternakkojen, inkiväärien, valkosipuleiden, kiinankaalien, tomaattien ja paprikoiden sekaan pienen majan ja nukkua univelkani siellä pois. Siinä väriloisteessa tulen aina niin kovin onnelliseksi. Onnen rikkoo kuitenkin usein karkkiosastolle karkaileva neljävee. Omput, basilikat, munakoisot, rosmariinit ja punakaalit sekä muut kaverit täytyy hyvästellä useimmiten aika nopeasti, mutta ei tänä aamuna.

Tänä aamuna harkitsin jopa ottavani sumpit K-marketin kahvipisteestä ja asettuvani mukavasti tillien viereen tuoksuttelemaan niiden huumaavia aromeja. Klementtiinitkin ovat olleet sopivan kirpsakoita viime aikoina. Saanen myös ilmoittaa, että punasipuli ja minä olemme tehneet comebackin. Olen rakastunut jälleen. Jokin aika sitten meille tuli bänät, mutta voi, taas sitä mennään.

Suihkusta kohiseva kuumahko vesi helli kotiin päästyäni kohmeisia varpaitani ja hyväili kehoani, jota itse unohdan välillä arvostaa ja pitää hyvänä. Kun ei nuku, on väsynyt. Ja kun on väsynyt, näkee itsessään vain vikoja. Ja kun näkee itsessään vain vikoja on vaikea olla iloinen. Hain ystävän käskystä apteekista melatoniinia ja samalla huomasin minne Matti olikin epähuomiossaan eksynyt: kukkarooni. Annoin hänelle pienen vinkin Melarest-purkkia näyttämällä. Täytyisi nimittäin saada taas hymykuopille käyttöä. 

Kylpyankat katselivat minua vaitonaisina valkoisen peilikaappini päältä. Kaapin peilit tahraantuvat aina yllättävän nopeasti. Juuri kun liat on saanut hinkattua menneisyyteen, ne palaavat taas uudestaan hammastahnan, hiuslakan ja muiden töhnien, sormenjälkien ja huulten kuvien muodossa peilien sekä sisä- että ulkopinnoille (huulet: koska lapsi).

Marketin kosteuttavaa sampoota valui hiuksista silmääni kun kurotin hammasharjaa suihkuverhon takaa. Se ei ehtinyt edes kirvellä, mutta kiljaisin silti varotoimenpiteeksi. Verho tuntui kylmältä ja limaiselta märkää ihoa vasten. Sampoiden valuessa veden mukana viemäriin, näin lattiakaivossa vaaleita hiuksia ja pudonneita haaveita.

Kosteana tukka näyttää tummemmalta kuin oikeasti on ja välillä sipuli saa kyyneleet silmiin, vaikka sitä kuinka rakastaisi. Ja joskus aika-ajoin omat silmät näyttävät kaiken huonompana kuin asiat todellisuudessa ovat. Se on ihan ok ja normaalia, kunhan se ei kestä liian kauaa. Koitan usein muistuttaa itseäni, etten tekisi turhaan kärpäsestä härkästä ja mollaisia itseäni liikaa, vaikken täydellinen missään muodossa olekaan. Olen silti riittävän hyvä.

Tässä aamussa ja päivässä kaunista ovat ihmiset, vihannekset, poikani, joka oppi luistelemaan sekä pakkanen, koska se antaa syyn vetää villasukat jalkaan, ottaa teekupin käteen ja kömpiä viltin alle. Hyvää on myös haaveet, jotka noukin kuivumaan oskarin oksalle. Asettelin kauniisti riviin ja hymyilin. Haaveet kantaa, jos elämä ei kanna. Riittävän hyvä riittää aina ja ihan oikeasti se elämäkin kantaa, sitä ei vain aina näe väsynein silmin.