Aamu

Silmät auki. Silmät kiinni. Uni ja unettomuus, painajaisia ja suunnatonta väsymystä, odotan aamua. Tuuli keinuttaa ulkona puiden latvoja. Läheisessä kuusessa kiipeilee orava. Humina ja viileä ilman vire tunkeutuu ikkunoiden väleistä huoneeseen ja saa aamun tuntumaan entistä vaikeammalta. Jalat on kiinnitetty peittoon, pää ommeltu kiinni tyynyyn. Harmaa herätyskello kirkuu. Se tuijottaa punaisine numeroineen minua. Se kehottaa nousemaan, toistaa pyyntönsä ja vaatii suihkuun.

Aatoksissani avaan verhot, hymyilen lentävien lehtien ja lokkien tähden, keitän kahvia ja sammutan pyykinpesukoneen kolmatta kertaa. Lakaisen leivänmuruja tiskipöydältä ja pilkon kurkkua salaattiin, koska se maistuu hyvältä. Suunnitelmissani kuljen katuja keveästi ja tärkeänä. Huokaan raskaan päivän päätteeksi ainoastaan onnesta ja kiitollisuudesta. Suunnitelmissani suru lähtee puseroista pyykissä ja myöhemmin pyyhkimällä, kyyneleet eivät jää kylpyveteeni kellumaan vaan hukkuvat haaveiden voittaessa eikä itseinho enää kirjoita syytöksiä iholleni.

Ihmettelen paljaita varpaitani. Ne heiluvat käskystä kalpeita seiniä vasten. Ihmettelen takaraivolta likaisia hiuksiani ja pyykkejä, jotka tunkevat korista ulos, uusia finnejä ja turvonneita silmiä. Haukottelemalla haen oikeutta jäädä vuoteeni vangiksi tänäänkin.

Mietin eilistä, josta en vielä tiennyt mitään toissapäivänä. Mietin huomista, joka on ylihuomenna eilinen. Mietin, miten aika kuluu eikä palaa. Mietin, miten paljon aikaa palaa hukkaan, kun ei osaa olla ajassa mukana vaan kietoutuneena lakanoihin.

Kuvittelen itseni viiden vuoden päähän. Päähäni lierihatun, jalkaani varvastossut, kasvoilleni hymyn, joka paljastaa hampaat ja saa poskilleni syvät hymykuopat. Letitän mielessäni hiukseni ja päälleni puen kevyen valkoisen kesämekon.

Tunnen käveleväni kapeaa polkua. Sitä reunustaa nokkoset, sammaleella vuoratut kivet, jykevät männyt ja kuuset. Puiden lomista aurinko valaisee polkua suloisesti. Ilmassa leijuu hiukkasia, jotka valoa vasten näkyvät selvästi. On toivoa, polku jatkuu.

Ajatukseni kulkevat ohi männynkäpyjen, pienien kivien ja kantojen, voikukkien ja pudonneiden lehtien. Mieleni horjuu, jalkapohjissani on haavoja ja pohkeissani nokkosenpistoja. Asetan ratamonlehtiä naarmuilleni ja puhallan. Toivon hiljaa haavojeni pian parantuvan.

Välillä ajatukseni ovat sanoituksia, runoja tai käsikirjoituksia. Ihmettelen elämää, rakkautta ja kuolemaa. Olen yhtä maailman kanssa ja pian taas aivan yksin. Laulan ostoslistan mielessäni ja käyn läpi ruumiinosani. Kiroan aivoni ja vatsani. Liian tyhmä ja liian lihava. Olen kai liikaa kaikkea ja liian vähän ehkä sittenkin. Elän elämää päässäni, analysoin ajatukseni ja totean todeksi epätodellisen ja epätodellisuuden.

Ihmettelen ihmisiä, jotka uskaltavat sitoutua Jumalan kasvojen edessä. Jotka uskaltavat pukeutua valkoiseen ja tanssia ulkona sateen mahdollisuudesta välittämättä. Ihastelen ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa sanottavansa pelkäämättä vastareaktioita. Ihannoin niitä, jotka ajattelevat muita kauniilla tavalla, mutta myös itseään yhtä kauniisti. Ihmettelen ihmisiä, jotka tahtovat astua sinne, missä ei olla vielä oltu ja niitä, jotka eivät pelkää menettää tai kuolla.

Lattia muuttuu pehmeäksi jalkapohjieni alla, kun olen tarpeeksi kauan kävellyt korkokengillä. Pohkeeni leviävät seinää vasten, kun nostan ne ylöspäin lepäämään. Unelmoin tuoreista pullista, lempeistä unista ja rakkaudentäyteisestä ikävästä, joka riuhtoo sydäntä mukaansa.

Musiikki auttaa niinä aamuina, kun mieli on sotkussa hiusten kanssa eikä itkusta meinaa tulla loppua. Pisarat sotkevat tyynyliinat ja kirjojen kannet. Ne aamut, jolloin tuuli on lämmin, ikkunoissa näkyy lika kaikkein parhaiten ja jokaisen sukan pari on kadoksissa, ovat kaikkein vaikeimpia. Tuntuu, etten pysy arjen mukana. 

Ihmettelen voimaani jaksaa uskoa. Ihmettelen rukouksen voimaa ja ihmisten hymyjä. Vastaan niihin miettimättä. Ihmettelen paistamiani sämpylöitä ja tätä aamua, kun taas kerran jaksan nousta ylös ja nähdä keittiön pöydällä seisovat tulppaanit.

Uskon siihen, että aamuissa on taikaa. Kehoni paino painaa kuitenkin vähemmän kuin haluni elää. Nostan itseni ja ajatukseni ylös. Kävelen polkua, joka antaa nokkosia ja oksia ja vastapainoksi pehmeää sammalta, kilttejä oravia ja valoa jatkuvaan polkuun. Kahvi auttaa ja parittomat sukat eivät haittaa. Uusissa aamuissa on mahdollisuus vielä paremmista.

Tulevaisuudessa ihmettelen huokausta, joka on tyytyväisyyttä. Kuuntelen samoja lauluja ja kirjoitan runoja ajatellen, etten antanut periksi surulle. Ihmettelen ääntä, joka sisimmässäni korjautuu ja kutsuu minua jälleen hyväksi ihmiseksi. Eihän parasta ihmistä olekaan, on vain yhtä hyviä.