Miltä nyt tuntuu?

Punainen sohva ja sen sohvan kulma. Se oli aina minun paikkani terapiakäynneillä. Kävin terapiassa vuosina 2009-2011. Odotustilassa tuoksui puhtaudelta, ei pesuaineelta, mutta puhtaalta.

Aina ennen käyntiä mietin, mistä haluaisin puhua tai mistä minun tarvitsisi puhua. Muistan myös ajatelleeni, etten tahdo puhua mistään, ettei minun oikeasti edes tarvitsisi käydä täällä. Joskus ajattelen samalla tavalla edelleen - etten minä oikeasti tarvitse apua mihinkään eikä minua mikään vaivaa.

Istuuduin tuttuun sohvan kulmaani, laskin laukkuni lattialle ja katselin seiniä. Vilkaisin vanhan jugend-talon ikkunasta ulos. Ikkunan edessä oli useimmiten sälekaihtimet avonaisina, jotta päivänvaloa pääsisi sisään. Ulkoa kuului raitiovaunujen kolinaa ja kitinää. Sillä tavalla aloitin joka kerta tapaamiseni terapeuttini kanssa. Terapeutillanikin oli puolestaan oma tapansa aloittaa istunto. Joka kerta kuulin saman lauseen: "Mitä sinulle kuuluu Minna?"

Kesäisin ikkuna oli joskus avonainen, jolloin ratikoiden äänet kantautuivat vielä selkeämmin sisälle. Silloin tuntui turvalliselta. Sain luvan olla, tuntea ja kertoa.

Äiti oli ostanut minulle halpahallista hatun, joka esitti täytekakkua. Sain hatun päähäni aamulla onnittelulaulujen saattelemana. Illalla meille tuli vieraita ja juotiin kuohuvaa. Itse taisin vain esittää juovani, koska en tuohon aikaan juonut alkoholia, eihän kaloreita kuulunut syödä saati sitten juoda. Sukulaiset päivittelivät äidin kuorona minun olevan jo täysi-ikäinen, aikuisuuden kynnyksellä oleva ja mitä vielä. "Miltä sinusta nyt tuntuu...olla aikuinen?"

18-vuotissyntymäpäivänäni en olisi hulluimmissa unissanikaan voinut uskoa, että kahdeksantoistakesäisenä tulisin vielä raskaaksi. Se henkisesti heiveröinen tyttö, joka aamuisin itki pahaa oloaan ja viilteli ranteet verille - kuinka siitä voisi tulla äiti. Niin kuitenkin kävi, kun maaliskuussa 2011 testi näytti kahta viivaa. Jouluksi sain lahjan, joka muutti koko elämäni. "Miltä nyt tuntuu...olla äiti?" 

Keväällä 2014 loppui lukio. Lakin saaminen tuntui mahdottomalta, mutta en halunnut antaa periksi. Olin saanut kaksi ällää, Leon ja äidinkielestä toisen. Itkin ilosta vessan peilin edessä. Lakkiaiset olivat toukokuun viimeisenä lauantaina. Satoi vettä ja paistoi. Saattanette arvata, mitä minulta kysyttiin.

Sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Toukokuussa sulkeutui lukion ovi ja ovi työttömyyteen avautui. Tuntui paskalta.

18.päivä joulukuuta 2014 minut hyväksyttiin ammattikorkeakouluun. Varasijalta. Mutta minut hyväksyttiin. Miltäkö tuntui? Mahtavalta.

Pitkään aikaan ei ole kukaan kysynyt, miltä tuntuu olla minä? Miksi sitä toisaalta pitäisi edes kysyä? Ehkä jokaisen tehtävänä on kysyä itse itseltään, miltä tuntuu olla minä.

Jotta tuntuisi hyvältä olla oma itsensä, täytyisi ensin tuntea ja tietää kuka on ja lisäksi pitää siitä. Musta on pitkään tuntunut siltä, etten tiedä millainen tai kuka minä olen. Välillä löydän jotain ja sitten taas kadotan sen. Tiedän nimeni ja tiedän, mitä olen saavuttanut ja tehnyt, mutta se ei ole sama asia kuin minä itse.

Monet asiat tuntuvat hyvältä: lapseni, ystäväni, koulu ja perheeni. Tuntuu hyvältä, kun edes jotkut asiat tuntuvat hyvältä silloin, kun itsellä on itsensä kanssa niin huono olla. 

Tällä hetkellä täytän hyvän olon tunteelle kuuluvaa paikkaa ruualla. Täytän itseni fyysisesti, jotta minun ei tarvitsisi tuntea hetkeäkään sitä henkistä tyhjyyden tunnetta. Pelkään odottaa. Entä jos hyvä olo ei tulekaan täyttämään sille kuuluvaa paikkaa. Minun täytyisi uskaltaa tuntea tyhjyyttä, jotta voisin tulla aidosti täydeksi. Silloin voisin joskus sanoa, että nyt tuntuu hyvältä olla minä.