Tyyntä myrskyn jälkeen

Isoäitini kuoli keväällä. Ensimmäinen kesä ilman häntä ei tuntunut kesältä lainkaan. Vaikka ulkona paistoi, minun sisälläni satoi. Viime kesänä aurinko jo lämmitti vaaleita käsivarsiani jälleen.

"Aika parantaa sen, mihin järki ei pysty", kuuluu eräs sananparsi. "Aika parantaa haavat" on toinen sanonta, jota usein kuulen sanottavan, kun elämässä tapahtuu jotain kamalaa. Sutkaukset kuulostavat alkuun kuluneilta ja mitäänsanomattomilta lohdutuksilta: niitä on helppo päästää ilmoille, kun muutakaan sanottavaa ei löydy. Virkkeiden sanoma alkaa kuitenkin valjeta, kun niitä alkaa pohtia syvemmin. Silloin voimme huomata, että ne sisältävätkin viisauden, kuten vanhoilla sananlaskuilla on tapana.

En tiedä, parantaako varsinaisesti aika haavat vai onko kyse pikemminkin siitä, mitä aika tekee meidän muistillemme. "Muistamattomuus parantaa haavat, johon järki ei pysty", voisi kuulua toinen versio vanhasta sanonnasta. Puolestaan sanonta "aika kuultaa muistot" voisi hyvin sopia yhteen "aika parantaa sen, mihin järki ei pysty" sanonnan kanssa.

Ihmisen muisti on kuin jättiläismäisen tilava kovalevy, jokseenkin ehkä epäluotettava sellainen, koska ihmisillä on tapana muistaa asioista vain heille olennaiset tiedot ja taidot. Aivot ottavat informaatiota vastaan, käsittelevät sitä ja poistavat hyödyttömät asiat. Tämä on ihmiseeen sisäänrakennettu mekanismi. Luultavasti aivojen työskennellessä muistista poistuu sellaisia asioita, jotka vievät rankoista tunteista ja kokemuksista pahimman huipun pois - siten olo helpottuu.

Kyse on olennaisesti myös tunteiden käsittelystä. Mikään tunne ei ole ikuinen. Kun olemme surullisia, masentuneita, ahdistuneita tai kauhistuneita, tunne tuntuu musertavan meidät alleen ja painavan meidät pienimpään maan rakoon piiloon kaikkien katseilta. Jonkin ajan kuluttua surusta on jäljellä enää puolet, ja jonain päivänä meillä on vain muisto tunteesta, jonka joskus tunsimme.

Jotkut ihmiset menettävät perheensä tai kotinsa. Joiltain riistetään vapaudet ja ihmisoikeudet. Monet ihmiset kokevat paljon sellaisia asioita, joita järki pitäisi ylitsepääsemättöminä. Silloin aika tulee apuun. Se lievittää viiltäviä tunteita ja luo niille sileän pinnan. Se hälventää raskaita muostoja ja auttaa niiden kantamisessa.

Toisaalta voitaisiin ajatella, että nimenomaan järki saa aikaan muistinkäsittelyn aivoissa. Ehkä ihmismieli on niin viisas, että se alitajuntaisesti poistaa traumaattisia muistoja ja tunteita ja auttaa näin ihmistä selviämään. Jospa haavojen parantaminen onkin alitajuntaisen järjen aikaansaannosta.

Ajan kanssa uusien asioiden kanssa oppii elämään, ihminen on sopeutuvainen. Tilanne on samankaltainen kuin esi-isillämme, kun he kohtasivat villipedon luonnossa: "taistele tai pakene." Ehkä kyse on ihmisen eläimellisistä vaistoista, jotka heräävät, kun tosi on kyseessä: joko jää tuleen makaamaan tai sitten kohtaa elämän haasteet sellaisina kuin ne tulevat. Moni valitsee, joko tietoisesti tai ei, jälkimmäisetn ja siksi moni selviytyy.

Kun olin lapsena surullinen, isoäidilläni oli tapana sanoa: "Nyt sinua itkettää, mutta pian unohdat, mitä nyt tunnet." Minusta oli omituista surra ja tietää kuitenkin pian unohtavansa. Viime kesänä mökkilaiturilla seistessäni huomasin, miten kolmen vuoden itkut oli viimein itketty, enkä tuntenut enää sitä tyhjyyttä, jonka isoäidin kuolema oli minuun jättänyt. Auringon paistaessa ei enää muista selkeästi tuulta ja sadetta, vaikka olisi ollut myrskyssä monta kertaa.

Äitiys on mun lottovoitto

Tulin raskaaksi 18-vuotiaana. Yhdeksän kuukauden vatsan kasvatusta ei oltu suunniteltu etukäteen. Testin näyttessä kahta punaisena helottavaa viivaa tein elämäni parhaimman päätöksen lapsen pitämisestä. Samaan hengenvetoon sain myös elämäni vaikeimman tehtävän osakseni: vanhempana olemisen.

Vauvan tuloon voi valmistautua ostamalla tarvikkeita lastenvaunuista, keinutassuihin, pienistä bodyistä imetystyynyihin ja itkuhälyttimiin. Itse hamstrasin huoneeni täyteen harsoja, tutteja, helistinpehmoja, tuttipulloja, vaippoja ja kaikkea muuta vähemmän tarpeellista krääsää.

Tuleva äiti voi ahmia kaikki hoito-opukset, perhelehdet ja blogit läpi tiedonjanoisena, mutta itse äitiyteen ei mielestäni voi kuitenkaan valmistautua etukäteen. Toki konkreettisten hankintojen tekeminen on osa vanhemmuuteen valmistautumista, mutta varsinainen kasvu alkaa vasta sitten, kun ensitervehdykset on uuden tulokkaan kanssa vaihdettu. Siihen saakka vatsakummun kasvaessa nainen voi vain kuvitella, mitä tuleman pitää - kohti tuntematonta ja sen yli.

"Äitiyteen kasvetaan", kuuluu tosiaan kliseeksikin muodostunut sanonta. Totuuden siemenen se joka tapauksessa pitää sisällään - oli tulevan äidin ikä 18-tai 40-vuotta, kumpikaan ei ole toistaan  valmiimpi. Eihän kukaan osaa heti tehtävää, jota ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt.

Äitiyteen kuuluu jatkuvia pyykkikumpuja, loputtomia tiskivuoria, lelujen valtameriä, hampaidenpesuraivareita, hermoja raastavaa stressimössöä, jatkuvaa huolta, kieltämistä ja torumista ja aika-ajoin käsittämätöntä riittämättömyyden tunnetta. Kuitenkin äitiys on parasta mitä on, se on onnea. Se antaa elämälle merkityksen ja ainakin minun olemassaololleni tarkoituksen. Äitiys on märkiä pusuja, aikaisia aamupuistoiluja, metsäretkiä, yhteisiä lauluhetkiä, naurukohtauksia, helliä halauksia ja kovia rutistuksia, pieniä varpaita selässä ja lastenohjelmia viikonloppuisin.

Väitän, että lapsi kasvattaa äitiyteen, ja lisäksi hän kasvattaa äitiä ihmisenä. Vanhempana ei voi olla koskaan valmis. Lapsen varttuessa vaiheet seuraavat toisiaan ja tuovat mukanaan uusia haasteita ja hankalia tilanteita. Mukanaan vuodet tuovat myös lisää ihana ja hyviä kokemuksia, yhteisiä muistoja ja valtavan määrän iloa ja tietoa. Pieneltä ihmiseltä oppii hämmästyttävän paljon, vaikka hänen maailmansa on vain kodin ja lähialueiden kokoinen. Minä olen oppinut kärsivällisyyttä, järjestelmällisyyttä, taidon nauttia pienistä hetkistä ja asioista - olen oppinut katsomaan maailmaa välillä lapseni lailla. Ne ovat hienoja taitoja.

Sunnuntaina sain viettää neljättä äitienpäivääni pannarin tuoksuisissa tunnelmissa. Tunsin olevani äärimmäisen kiitollinen ja etuoikeutettu. On vanhemmuus kuinka vaikeaa tahansa, en vaihtaisi sitä mistään hinnasta pois.

Eilen eteisessä seisoi tuulipukuun pukeutunut, spidermanpipoinen poikani ja sanoi minulle aamun kiireiden lomassa kesken kaiken "äiti, minä rakastan sinua." Parempaa kiitosta en äitinä osaa tekemästäni työstä edes toivoa. Ihanampaa äitienpäivälahjaa ei rahalla voi ostaa. 

Ainoastaan tässä

Viime vuosi meni älyttömän nopeasti ohi ja tämä meneillään oleva seuraa yhtä kovaa perässä. Nyt ollaan jo toukokuussa enkä ole ehtiny edes kissaa sanoa. Pian päästään puolivälin yöttömään yöhön ja sen jälkeen kohta huomaankin pistäväni kinkkua ja lanttulaatikkoa poskeen samalla kun päivittelen, että siinä se kesä ja syksy taas vierähti, taas raikaa joululaulut.

Kun kasvaa aikuiseksi aika muuttaa jollain tavalla muotoaan. Kaksi kuukautta ei ole enää aika eikä mikään, vaikka lapsena samanpituinen kesäloma tuntui ikuiselta vapaudelta. Velvollisuuksien, vastuun ja tavoitteiden alla aletaan elää tulevaisuudessa ja suunnitella ehkä turhankin tarkkaan kaavaa ja tapaa, jolla suorittaa elämistä.

Olen huomannut käyväni kuulumisten vaihdon lomassa jokaisen ystäväni kanssa aina saman vuoropuhelun liiallisesta stressistä, väsymyksestä ja univelasta. Viljellään yhdessä "sitten kun" -fraasia eikä ymmärretä, että voisi vetää henkeä nyt eikä huomenna. "Sitten kun tentti on ohi", "sitten kun on kesä", "sitten kun teen sitä, niin sitten on tätä ja sitä ja tätä." On kummallista, ettei edes siinä vaiheessa ymmärretä nostaa jalkoja ylös, kun kolmatta kertaa viikon sisään keskustellaan vetämättömästä olosta. Jatkuva kytkin pohjassa kaasuttaminen on uuvuttavaa - ei ihme, että monilta on akku loppu.

Aikuisten arkeen toki kuuluu asioiden ennakointi ja töiden tekeminen ajallaan - kaikkihan olisi kaoottista ilman organisointia ja aikatauluja. Uskon kuitenkin, että vähemmälläkin hössöttämisellä pärjäisi vallan loistavasti. Kiire on kai oikeastaan vain päänsisäinen illuusio. Luomme itse ja toinen toisillemme tunteen ajan riittämättömyydestä. Kuka meiltä loppujen lopuksi vaatii yhtään mitään?

Totta on myös se, että haaveiden ja tavoitteiden havittelu on myös hyvästä, sillä luohan se sisältöä tähän olemiseen. Mielestäni täytyisi silti muistaa, että elämästä kannattaa nauttia juuri nyt eikä vasta sitten kun on saavuttanut jotain. Nyt on aina tässä, mutta tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. Täytyisi osata kuunnella itseä, hellittää kaasujalkaa ja hengähtää - latailla niitä akkuja ja sitten jatkaa matkaa energisempänä kohti unelmia ja tavoitteita.

Rennompaa otetta voi tietoisesti opetella. Niin olen itsekin tehnyt - vetänyt hiukset löysälle nutturalle, laittanut musiikin soimaan ja koettanut olla ainoastaan tässä. Vaikeaa se on, mutta kun on läsnä omassa elämässään, käteen jää loppujen lopuksi paljon enemmän muistoja, kuin vain tulevaisuuden haavekuvissa eläessä.

Sateenkaari

Olen tunnetusti hieman hitaasti lämpenevää sorttia, monessa asiassa. Taas sen huomaa - loin blogin jo hyvä tovi sitten, mutta vasta nyt saan kirjoitettua lisää.

Joskus käy niin, ettei omista ajatuksistaan saa oikein kiinni, vaikka ajatteleekin taukoamatta jotain. Ei meinaa päästä pohdinnoissaan mihinkään lopputulokseen. Mitä pitäisi tehdä, mihin on aikaa ja kuka tai mikä aikaani tarvitsee eniten? Silloin on vaikea löytää edes sanoja kertoakseen mitään.

Ajatukset ovat lennelleet sisustuksesta, unikuviin, tarhamatkoihin, aamupuuroihin, vaihtuviin maisemiin, aurinkoon ja avaamattomiin koulukirjoihin, hukkuneisiin kauppalistoihin, kesäsuunnitelmiin, läheneviin tentteihin, vappuun ja vanhenemiseen.

Maanantaina ikää tuli tosiaan täyteen 23-vuotta, joka ei tunnu vielä vanhalta. Päivää juhlistettiin jääkahvilla ja kakuilla. Oloni on itseasiassa nuori. Vuodet kuluvat niin lujaa, ettei ehdi huomaamaan edes vanhenemistaan. Viisi vuotta sitten hyppäsin täysi-ikäisten kerhoon ja tuo päivä tuntuu olleen kuin eilen. Nyt minulla on jo kolmas "oma koti" kierroksessa ja yksi kolmevee kainalossa. Huolettomat teiniajat ovat takana, mutta nuoruus on tässä nyt.

Tänään näin täydellisen sateenkaaren. Se alkoi ja loppui muodostaen hienon puoliympyrän. Siitä erottui monta kaunista väriä hieman sekoittuen vieruskaveriinsa samalla kuitenkin pitäen oman uransa kasassa koko pituudelta.

Sellaista elämä on - monta asiaa vierekkäin, hieman sekoittuen ja vaikuttaen toisiinsa. Yhteen punoutuessaan ne kuitenkin luovat näyttävän kokonaisuuden. Kaikista väreistä ei välttämättä pidä, mutta ilman niitä kaari ei olisi niin mahtava kuin se on. Samalla tavalla elämään kuuluu asioita, jotka voisi mielihyvin jättää väliin. Niiden rinnalla komeilevat kuitenkin ne kauniit asiat, kauniit värit, jotka tekevät elämästä näkemisen arvoisen. Rumat värit antavat kauniille ajoille mahdollisuuden loistaa.