Isoäitini kuoli keväällä. Ensimmäinen kesä ilman häntä ei tuntunut kesältä lainkaan. Vaikka ulkona paistoi, minun sisälläni satoi. Viime kesänä aurinko jo lämmitti vaaleita käsivarsiani jälleen.
"Aika parantaa sen, mihin järki ei pysty", kuuluu eräs sananparsi. "Aika parantaa haavat" on toinen sanonta, jota usein kuulen sanottavan, kun elämässä tapahtuu jotain kamalaa. Sutkaukset kuulostavat alkuun kuluneilta ja mitäänsanomattomilta lohdutuksilta: niitä on helppo päästää ilmoille, kun muutakaan sanottavaa ei löydy. Virkkeiden sanoma alkaa kuitenkin valjeta, kun niitä alkaa pohtia syvemmin. Silloin voimme huomata, että ne sisältävätkin viisauden, kuten vanhoilla sananlaskuilla on tapana.
En tiedä, parantaako varsinaisesti aika haavat vai onko kyse pikemminkin siitä, mitä aika tekee meidän muistillemme. "Muistamattomuus parantaa haavat, johon järki ei pysty", voisi kuulua toinen versio vanhasta sanonnasta. Puolestaan sanonta "aika kuultaa muistot" voisi hyvin sopia yhteen "aika parantaa sen, mihin järki ei pysty" sanonnan kanssa.
Ihmisen muisti on kuin jättiläismäisen tilava kovalevy, jokseenkin ehkä epäluotettava sellainen, koska ihmisillä on tapana muistaa asioista vain heille olennaiset tiedot ja taidot. Aivot ottavat informaatiota vastaan, käsittelevät sitä ja poistavat hyödyttömät asiat. Tämä on ihmiseeen sisäänrakennettu mekanismi. Luultavasti aivojen työskennellessä muistista poistuu sellaisia asioita, jotka vievät rankoista tunteista ja kokemuksista pahimman huipun pois - siten olo helpottuu.
Kyse on olennaisesti myös tunteiden käsittelystä. Mikään tunne ei ole ikuinen. Kun olemme surullisia, masentuneita, ahdistuneita tai kauhistuneita, tunne tuntuu musertavan meidät alleen ja painavan meidät pienimpään maan rakoon piiloon kaikkien katseilta. Jonkin ajan kuluttua surusta on jäljellä enää puolet, ja jonain päivänä meillä on vain muisto tunteesta, jonka joskus tunsimme.
Jotkut ihmiset menettävät perheensä tai kotinsa. Joiltain riistetään vapaudet ja ihmisoikeudet. Monet ihmiset kokevat paljon sellaisia asioita, joita järki pitäisi ylitsepääsemättöminä. Silloin aika tulee apuun. Se lievittää viiltäviä tunteita ja luo niille sileän pinnan. Se hälventää raskaita muostoja ja auttaa niiden kantamisessa.
Toisaalta voitaisiin ajatella, että nimenomaan järki saa aikaan muistinkäsittelyn aivoissa. Ehkä ihmismieli on niin viisas, että se alitajuntaisesti poistaa traumaattisia muistoja ja tunteita ja auttaa näin ihmistä selviämään. Jospa haavojen parantaminen onkin alitajuntaisen järjen aikaansaannosta.
Ajan kanssa uusien asioiden kanssa oppii elämään, ihminen on sopeutuvainen. Tilanne on samankaltainen kuin esi-isillämme, kun he kohtasivat villipedon luonnossa: "taistele tai pakene." Ehkä kyse on ihmisen eläimellisistä vaistoista, jotka heräävät, kun tosi on kyseessä: joko jää tuleen makaamaan tai sitten kohtaa elämän haasteet sellaisina kuin ne tulevat. Moni valitsee, joko tietoisesti tai ei, jälkimmäisetn ja siksi moni selviytyy.
Kun olin lapsena surullinen, isoäidilläni oli tapana sanoa: "Nyt sinua itkettää, mutta pian unohdat, mitä nyt tunnet." Minusta oli omituista surra ja tietää kuitenkin pian unohtavansa. Viime kesänä mökkilaiturilla seistessäni huomasin, miten kolmen vuoden itkut oli viimein itketty, enkä tuntenut enää sitä tyhjyyttä, jonka isoäidin kuolema oli minuun jättänyt. Auringon paistaessa ei enää muista selkeästi tuulta ja sadetta, vaikka olisi ollut myrskyssä monta kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
:-)