Runoja rakkaille

Kaikki alkaa kastemekosta.
Kaikki alkaa runoista.
Kaikki loppuu kukkavihkoon.
Kaikki loppuu runoihin.

Väliin mahtuu 
sormuksia, nenäliinoja,
auringonlaskuja, kuunpimennyksiä,
kylmiäväreitä, kiiltokuvia ja kitkerää kahvia.
Siihen mahtuu monia kukkuloita ja harvinaisia kukkia, 
ampiaisia ja rakkauslauluja, liian monta mustekynää 
ja iso pala harmoniaa.

Elämään mahtuu 
suklaasydämiä, 
sadettajia ja auringonsäteitä
kaavakkeita, maitoa ja kaljaa,
tuhatjalkaisia, korkokenkiä 
ja kipeitä varpaita.

Elämä alkaa kastemekosta, 
kaikki alkaa runoista.

Kaikki alkaa kyynelistä.
Kaikki loppuu kyyneliin.
Kaikki loppuu runoihin.

Viiniaika

Suoristusrauta hohkaa kuumuuttaan ja vaatekriisi on vissi juttu joka kerralla. Kynsilakka kuivuu hitaasti ja meikkaamisessa kestää miesten mielestä aina liian kauan. Rahaa on baarisukan varresta kaivettu sen verran, että viinipullon saa poistettua alkosta omaan kainaloon. Pääasia on kuitenkin, että hyvän ystävän saa napattua vapaaksi jääneeseen. Yksin ei kannata hoiperrella niin Helsingin kuin Hakunilankaan yössä.

Baarin vessassa tiivistyy yön pikkutunteina sellainen määrä naisenergiaa, että sillä jaksaa varmasti bailata aamuun saakka. Kävelyaskelin tanssahtelen baaritiskiltä toiselle ja takaisin ystävän hellään huomaan. Mieleni liikkuu usein kolmannen shotin jälkeen yhtä sulavasti kuin minä tanssilattialla.

Tukevassa nousuhumalassa olevia tosielämän tuhkimoita saattaa pyöriä parkettien partaveitsien lomassa useammin kuin arvata saattaa. Vielä omiin jalkoihini kompastumisen jälkeenkin luulen olevani loistelias danssauksen jumalatar. Bravuureihini kuuluu varsin tyylikäs, ripauksella noloa seksikkyyttä höystetty bounce eli ylös-alas-liike, joka ei jätä ketään kylmäksi, varsinkaan kainaloitani. Salaisena aseenani on myös usein kehuttu tanssilaji, jonka askelia kukaan ei tiedä.

Yöbussissa tuntematon vieruskaveri nuokkuu kanahamppari kädessä otsan välillä hipaistessa edellä olevaa penkkiä. Omissa ohimoissani jytisee sama rytmimusiikki, jonka tahtiin keikuttelin juuri lanteitani. Ohranjyvä silmässä ja silmät lasittuneina tuijotan vaaletukkaisen naisen takaraivoa. Olo on usvainen ja tyyni. Bussi keinuttaa minua hiljalleen uneen, mutta basso estää nukahtamasta.

Kotiin päästyäni sammahdan sängylle tai vaihtoehtoisesti kylpyhuoneen lattialle hankkien naamaani kolmannen asteen painauman rannekorustani. Aamulla on hiljaista kuin huopatossutehtaalla ja saan taas kysellä kavereilta jäikö järki illan ajaksi kenties meikkipussiin puuterin alle, narikkaan vai kärähtikö aivoni jo hiustenlaiton kohdalla.

Meikit levinneenä laahustan vesilasin äärelle. Kädet vapisten tervehdin wc-pönttöä ja rojahdan raskaan ruhoni kanssa sängyn syötäväksi. Sydänjuuriani myöten vannon, ettei enää ikinä, koska kyl te tiedätte: mä vihaan tätä madafakin darraa. Lähettiin pämppää eikä juotu pelkkii mietoja, joten lopputuloksen tietää jokainen - itku pitkästä ilosta.

Ei enää ikinä, ei enää... kunnes suoristusrauta taas napsahtaa päälle ja menojalka tahtoo tanssimaan. Järkeillään tyttöjen kanssa, että jospa sitä lähtisi yhille, korkeintaan parille vai oliko se niin, että ei kahta ilman kolmatta. Pian historia toistaa itseään, hommat on hanskassa ja hanskat hukassa.

Ilo ilman viinaa ei ole teeskentelyä. Se on aitoa ja iloista parhainta, mutta eikö joskus teidänkin kellonne näytä wine o'clock tai vastaavasti beer o'clock? Ps. Muistittehan muuten siirtää kelloja, jottei mene seuraava viiniaika ohi suun?

Pistekirjoitusta

 Hiljaisia taloja, 

vain sun varjo iholla 

katulamput saavat aikaan 

Sun sanoja selässä 

kylkeä sormilla, lämpimillä

mulla ei ole paitaa

Silmät auki

näyttelen nukkuvaa

et huomaa

et myöskään pisaraa

Viittomakieltäkin pitäisi opetella, 

ei aina tarvitsisi huutaa 

Pistekirjoitusta voi huomata 

purkin kyljessä ja seinässä, 

oppaassa ja kortissa,

hissin napissa, laatikossa 

Ja tänäänkin taivasta peittää pilvet, 

niiden alla on ikuisuus 
mennäänkö sinne? 

Ehkä on myöhäistä 

nyt on jo pimeää 

Rakkauskin voi olla sokea

Paras hetki

Herääminen on joskus paras hetki vuorokaudesta. Silti silloin tällöin haikeuden hiukkasia lepää sohvatyynyjeni päällä maanantaiaamuisin, vaikka päivässä itsessään ei ole mitään vikaa. Kun sataa, haluaisin, että paistaa. Kun paistaa, tahdon sään olevan pilvinen. Kun taivaalla on pilviä, tahdon olla niiden yllä. Asenteeni, motivaationi ja uskoni itseeni kaipaa ajoittain runsaasti eheyttävää remonttia ja palauttavaa treeniä.

Olen lähiaikoina saanut paljon rakkautta osakseni. Voin tuntea, kuinka tuuli ja vierelläni kulkevista tytöistä kumpuava energia nostattaa väsyneenkin katseeni takaisin horisonttiin ja tekee askeleestani hieman kevyemmän. Yhteenkuuluvuuden tunne pyörittää hameen helmaa ja solmii rusetin etusormeen muistutukseksi siitä, etten ole yksin. 

Odotan huulet rohtuneina ja kynnet lakattuina maan täyttyvän ensin pisaroista ja kellastuvista lehdistä, sitten lumesta. Valkeuden laskeuduttua maahan siihen jää tuhansien ihmisten askeleet, omani mukaan lukien. Kaikki ovat matkalla jonnekin, muttei me kuitenkaan liikuta minnekään. Saadaan paljon aikaan, mutta lopussa meillä ei ole siitä puoliakaan. Tavoitellaan onnea kaiken kautta. Välillä tuntuu kuin oma onni olisi paljolti kiinni myös muista ihmisistä ja muiden mielipiteistä.

Vähemmälläkin voi pärjätä, olla onnellinen. Ei tarvitsekaan olla kaikkea, paras ja mahtavin, kaunein ja hoikin, vaan voi olla vain se mikä on. Voi tehdä parhaansa itselle itsensä vuoksi, ei muiden. Sen pitäisi riittää, mikä riittää itselle, sillä elämme oikeasti vain sille, joka meihin katsoo takaisin peilistä.

Tulen iloiseksi siitä, kun huomaan, että voin auttaa jota kuta olemalla oma itseni. Olen tyytyväinen, että olen viimein ymmärtänyt olla kiitollinen siitä, mitä kaikkea tärkeää ja aitoa olen saanut omaan elämääni. Jatkuva negatiivisuuden kierre on katkeamassa ja olen sisäistänyt sen, mihin voin vaikuttaa ja mihin en.

Lopussa olemme kukin omillamme muistojemme kanssa, mutta pidämme kuitenkin käsistä kiinni ja kiitämme toisiamme siitä, mitä on ollut. Herääminen on joskus paras hetki vuorokaudesta. Olipa kuinka väsynyt tahansa, voi tuntea sisimmässään, että mitä tahansa voi tapahtua. Ei haittaa, vaikka päivä ei toisikaan mukanaan mitään järin merkittävää, mahdollisuus on silti olemassa – ja se riittää.

Silloin kun taivas

 Silloin kun taivas sitoo pilvet yhteen

ja kaikki näyttää pienen hetken harmaammalta,

minä mietin, mistä kaikki on saanut alkunsa.

Kun sinä asetat savukkeen huuliesi väliin, kaivat taskusta sytyttimen ja sytytät,

mietin: eivät vanhempamme antaneet meille elämää tuhotaksemme sitä.

Kun puut väritetään vihreällä ja eräs pihamme vaahtera punaisella,

minä mietin sinua, kun sanoit kaipaavasi aikaa,

jolloin maailma oli vain meidän.

Niin kuin hämähäkki punoo seittiään,

minä punon mieleni juurista kauniin korin.

Laitan sinne tulevaisuuden, sinut ja tähtitaivaan.

Laitan sinne rakkaat asiat ja tupakat sekä piilotan sinne suudelmat,

joita ei olisi pitänyt tapahtua.

Laitan sinne myrkkyjuomat ja tyynet meret

sekä punaisen pääsylipun ja avaimet 

kahdelle.

Silloin kun taivas nauraa,

on hyvä nauraa sen kanssa.

Silloin kun harvoin sytytän savukkeen,

ja kun joskus jätän hymyilemättä,

minä mietin, mitä elämän pitäisi olla.

Silloin kun taivas itkee,

on turvallista itkeä mukana.

Retkeiljä

Kun kääntää katseensa vastatuuleen, on hankalampi pitää silmiään auki. Joskus niin vain täytyy tehdä tunteakseen olevansa oikeasti elossa. Täytyy saada tuntea, kuinka tuuli puhaltaa veden silmiin, nenä paleltuu ja alkaa vuotaa.

Tahdoin nähdä ihon alla aaltoilevat kylkiluut. Ajattelin, ettei voi olla vaikeampaa taitoa kuin elämisen osaaminen. Mihin on tultu, jos elämän aallokko löytyykin omasta ulkomuodosta eikä suuresta ihmisvirrasta. 

Kyynelhelmisateessa matkustin kohti onnea. Reppu täynnä suunnitelmia katsoin taivaalla lentäviä lintuja. Vatsa täynnä tyhjyyttä odotin elämää noutamaan minua takaisin kotiin. 

Viimein olen perillä.

Syystanssi

Vuoteeni tuntui tänä aamuna normaalia suuremmalta. Tyyny oli painautunut lyttyy, vaikka hädin tuskin laskin päätäni sille lepäämään. Aurinko huikkasi huomenta harmaiden verhojeni raosta. Sen kirpeät säteet sivelivät kurttuun taittunutta lakanaa suoraksi ja kehottivat minua laskostamaan viikkaamattomia vaatteita huoneeni lattialta.

Puiden oksista piirtyvät varjot näyttivät tanssivan keittiön seinää vasten. Joskus hillosilmä aamupuurossa maistuu jumalalliselta ja joskus täytyy tanssia kahvikuppi kädessä, jotta herää riittävästi uuteen päivään.

Eilen aurinko hyvästeli tiistain Helsingissä tavattoman kauniisti ja lempeästi. En tiedä, johtuiko kaupungin kauneus omasta mielentilastani, siitä että päivä oli tuntunut hyvältä vai siitä, että illassa oli jotain erityisen rauhallista.

Bussi kolisi Varsapuistikosta kohti Hakaniemeä. Siltaa ympäröivä valo vaati ihailemaan. Talojen takaa kurkkivat kultaiset välähdykset ja keltaista hohtava taivas pyysi jäämään hetkeksi. Hakaniemen ranta kutsui luokseen istumaan.

Aurinko ehti mennä menojaan, mutta kauneus kuitenkin jäi. Veden tyyni pinta rikkoutui sen yllä päivystävistä kalalokeista. Puisto tyhjeni vähitellen lasten naurusta ja vanhempien rakkaudentäyteisistä äänistä, Finlandia-taloon syttyi hehkuva violetin sävy ja lenkkeilijöiden lenkkareiden alla narskui kivihiekka. Jonkun viinit kaatuivat kylmyydestä kostuneelle nurmikolle ja lahden yli kantautui räkäistä yskintää.

Tiedätkö, millainen ääni syntyy, kun Helsinkiin saapuva lähijuna puksuttaa hiljenevässä illassa rautatieasemalle? Tiedätkö sen vaimeasti kiskoista kaikuvan kohisevan jyrinän. Se saa suupieleni kohoamaan hiukkasen ylemmäs. Viileän karkea ilma heilutti tukkaa korvan taakse ja kipristi sormia. Onni on hetkiä, pieniä säteitä pitkin päivää. Onnea ei voi tallettaa, laittaa taskuun tai sukan varteen pahan päivän varalle. Siitä täytyy nauttia silloin, kun se ilmestyy. Jos osaa katsoa oikein, onnea voi nähdä epätavallisissa paikoissa.

Valo takaa selustani silloinkin, kun tunnen olevani uppoavassa laivassa. Joskus tuntuu siltä, että silmiä peittää tumma harso, joka estää näkemästä kauas. Silloin täytyy katsoa lähelle. Rakkaiden ihmisten kasvoista loistaa kaikista kirkkain säde, joka nostaa ylös hankalina aikoina.

Tänään arki huokaa helpotuksesta olohuoneessa, lattia näkyy viimein lastenhuoneessa ja aamu tuntuu turvalliselta. Vaahdotan maitoni kahviin ja tanssin pienen syystanssin vain siksi, koska onni on nyt käymässä.

Kaikkea paitsi minä

Voin olla varjo sun hiuksissa tai vedestä heijastuva valo. Voin olla pieni aavistus päässäsi tai hämärän jälkeen mieleesi painuva katse. Voin olla unohdettu kirja hyllyssäsi tai keittiösi eniten käytetyin lasi. Voin olla tyttö, joka seisoo vieressäsi, kun selaat eilisen lehteä tai voin olla se, jonka äänen kuulet viimeisenä päivän päätteeksi.

Ajattele minua niin kuin et tuntisi, mitä silloin ajattelisit.
 
Tummia mollisointuja korvien välissä. Korkeita säveliä lentää välillä ympäri huonetta. Nuottiviivastoa on tarttuneena ihooni ja kahvitahroja mielessä sekä paperilla. On ehkä itsekästä pyytää, mutta rakastaisitko minua tänään enemmän kuin eilen. Sitä ehkä tarvitsen.

Voin olla vain aamun aurinko tai hiiltynyt koivunhalko. Voin olla keltaokran värinen kissa tai laineiden liplatus aamuyöllä. Voin olla kuiskaava, viettelevä ääni tai sua lämpimästi halaava tuuli. Voin olla kaikkea, mutten sun oma.

Voin olla sulle kaikkea paitsi minä.