maanantai 12. lokakuuta 2015

Retkeiljä

Kun kääntää katseensa vastatuuleen, on hankalampi pitää silmiään auki. Joskus niin vain täytyy tehdä tunteakseen olevansa oikeasti elossa. Täytyy saada tuntea, kuinka tuuli puhaltaa veden silmiin, nenä paleltuu ja alkaa vuotaa.

Tahdoin nähdä ihon alla aaltoilevat kylkiluut. Ajattelin, ettei voi olla vaikeampaa taitoa kuin elämisen osaaminen. Mihin on tultu, jos elämän aallokko löytyykin omasta ulkomuodosta eikä suuresta ihmisvirrasta. 


Kyynelhelmisateessa matkustin kohti onnea. Reppu täynnä suunnitelmia katsoin taivaalla lentäviä lintuja. Vatsa täynnä tyhjyyttä odotin elämää noutamaan minua takaisin kotiin. 

Viimein olen perillä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

:-)