Minulle

Itsekurille kärsivällisyyttä

Arvostelulle ymmärrystä

Häpeälle keskaria

Alemmuudentunteelle ylpeyttä

Epävarmuudelle uskallusta

Pelolle luottamusta

Epäonnistumiselle elämänkokemusta

Vihalle lempeyttä

Minulle rakkautta

Aamu

Peltoja peitteli valkoinen usva.

Se leijui ohuena harsona joen viertä,

talojen väleistä ja yli.

Katseessa oli jäljet ihmisestä,

kauniista ja elävästä. 

Kaulalla pala suudelmasta, joka aamun valjetessa murenee ja 

putoaa pois.

Aamutaivaan heleä puna hyväili hennosti unettoman poskea

sipaisi lämpimiä ajatuksia kulkijan matkaan.

Toivottomalle antoi aatoksen ilosta,

rakastuneelle toivon ikuisuudesta.

Muistoissani taas yksi merkityksetön yö lisää,

yksi auringonlasku selän takana katoavana.

Kaikessa merkityksettömyydessään 

merkityksetönkin muuttuu

merkitykselliseksi. 

Yhden yön ajan toinen tekee ruumiistani elävän. 

Aurinko kannattelee ja ohjaa minut kotiin, 

peittelee omaan vuoteeseen ja herättää, kun on taas sen aika.

 Peltoja peitteli valkoinen usva.

Se leijui ohuena harsona joen viertä,

talojen väleistä ja yli.

Miltä nyt tuntuu?

Punainen sohva ja sen sohvan kulma. Se oli aina minun paikkani terapiakäynneillä. Kävin terapiassa vuosina 2009-2011. Odotustilassa tuoksui puhtaudelta, ei pesuaineelta, mutta puhtaalta.

Aina ennen käyntiä mietin, mistä haluaisin puhua tai mistä minun tarvitsisi puhua. Muistan myös ajatelleeni, etten tahdo puhua mistään, ettei minun oikeasti edes tarvitsisi käydä täällä. Joskus ajattelen samalla tavalla edelleen - etten minä oikeasti tarvitse apua mihinkään eikä minua mikään vaivaa.

Istuuduin tuttuun sohvan kulmaani, laskin laukkuni lattialle ja katselin seiniä. Vilkaisin vanhan jugend-talon ikkunasta ulos. Ikkunan edessä oli useimmiten sälekaihtimet avonaisina, jotta päivänvaloa pääsisi sisään. Ulkoa kuului raitiovaunujen kolinaa ja kitinää. Sillä tavalla aloitin joka kerta tapaamiseni terapeuttini kanssa. Terapeutillanikin oli puolestaan oma tapansa aloittaa istunto. Joka kerta kuulin saman lauseen: "Mitä sinulle kuuluu Minna?"

Kesäisin ikkuna oli joskus avonainen, jolloin ratikoiden äänet kantautuivat vielä selkeämmin sisälle. Silloin tuntui turvalliselta. Sain luvan olla, tuntea ja kertoa.

Äiti oli ostanut minulle halpahallista hatun, joka esitti täytekakkua. Sain hatun päähäni aamulla onnittelulaulujen saattelemana. Illalla meille tuli vieraita ja juotiin kuohuvaa. Itse taisin vain esittää juovani, koska en tuohon aikaan juonut alkoholia, eihän kaloreita kuulunut syödä saati sitten juoda. Sukulaiset päivittelivät äidin kuorona minun olevan jo täysi-ikäinen, aikuisuuden kynnyksellä oleva ja mitä vielä. "Miltä sinusta nyt tuntuu...olla aikuinen?"

18-vuotissyntymäpäivänäni en olisi hulluimmissa unissanikaan voinut uskoa, että kahdeksantoistakesäisenä tulisin vielä raskaaksi. Se henkisesti heiveröinen tyttö, joka aamuisin itki pahaa oloaan ja viilteli ranteet verille - kuinka siitä voisi tulla äiti. Niin kuitenkin kävi, kun maaliskuussa 2011 testi näytti kahta viivaa. Jouluksi sain lahjan, joka muutti koko elämäni. "Miltä nyt tuntuu...olla äiti?" 

Keväällä 2014 loppui lukio. Lakin saaminen tuntui mahdottomalta, mutta en halunnut antaa periksi. Olin saanut kaksi ällää, Leon ja äidinkielestä toisen. Itkin ilosta vessan peilin edessä. Lakkiaiset olivat toukokuun viimeisenä lauantaina. Satoi vettä ja paistoi. Saattanette arvata, mitä minulta kysyttiin.

Sanotaan, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Toukokuussa sulkeutui lukion ovi ja ovi työttömyyteen avautui. Tuntui paskalta.

18.päivä joulukuuta 2014 minut hyväksyttiin ammattikorkeakouluun. Varasijalta. Mutta minut hyväksyttiin. Miltäkö tuntui? Mahtavalta.

Pitkään aikaan ei ole kukaan kysynyt, miltä tuntuu olla minä? Miksi sitä toisaalta pitäisi edes kysyä? Ehkä jokaisen tehtävänä on kysyä itse itseltään, miltä tuntuu olla minä.

Jotta tuntuisi hyvältä olla oma itsensä, täytyisi ensin tuntea ja tietää kuka on ja lisäksi pitää siitä. Musta on pitkään tuntunut siltä, etten tiedä millainen tai kuka minä olen. Välillä löydän jotain ja sitten taas kadotan sen. Tiedän nimeni ja tiedän, mitä olen saavuttanut ja tehnyt, mutta se ei ole sama asia kuin minä itse.

Monet asiat tuntuvat hyvältä: lapseni, ystäväni, koulu ja perheeni. Tuntuu hyvältä, kun edes jotkut asiat tuntuvat hyvältä silloin, kun itsellä on itsensä kanssa niin huono olla. 

Tällä hetkellä täytän hyvän olon tunteelle kuuluvaa paikkaa ruualla. Täytän itseni fyysisesti, jotta minun ei tarvitsisi tuntea hetkeäkään sitä henkistä tyhjyyden tunnetta. Pelkään odottaa. Entä jos hyvä olo ei tulekaan täyttämään sille kuuluvaa paikkaa. Minun täytyisi uskaltaa tuntea tyhjyyttä, jotta voisin tulla aidosti täydeksi. Silloin voisin joskus sanoa, että nyt tuntuu hyvältä olla minä.

Aamu

Silmät auki. Silmät kiinni. Uni ja unettomuus, painajaisia ja suunnatonta väsymystä, odotan aamua. Tuuli keinuttaa ulkona puiden latvoja. Läheisessä kuusessa kiipeilee orava. Humina ja viileä ilman vire tunkeutuu ikkunoiden väleistä huoneeseen ja saa aamun tuntumaan entistä vaikeammalta. Jalat on kiinnitetty peittoon, pää ommeltu kiinni tyynyyn. Harmaa herätyskello kirkuu. Se tuijottaa punaisine numeroineen minua. Se kehottaa nousemaan, toistaa pyyntönsä ja vaatii suihkuun.

Aatoksissani avaan verhot, hymyilen lentävien lehtien ja lokkien tähden, keitän kahvia ja sammutan pyykinpesukoneen kolmatta kertaa. Lakaisen leivänmuruja tiskipöydältä ja pilkon kurkkua salaattiin, koska se maistuu hyvältä. Suunnitelmissani kuljen katuja keveästi ja tärkeänä. Huokaan raskaan päivän päätteeksi ainoastaan onnesta ja kiitollisuudesta. Suunnitelmissani suru lähtee puseroista pyykissä ja myöhemmin pyyhkimällä, kyyneleet eivät jää kylpyveteeni kellumaan vaan hukkuvat haaveiden voittaessa eikä itseinho enää kirjoita syytöksiä iholleni.

Ihmettelen paljaita varpaitani. Ne heiluvat käskystä kalpeita seiniä vasten. Ihmettelen takaraivolta likaisia hiuksiani ja pyykkejä, jotka tunkevat korista ulos, uusia finnejä ja turvonneita silmiä. Haukottelemalla haen oikeutta jäädä vuoteeni vangiksi tänäänkin.

Mietin eilistä, josta en vielä tiennyt mitään toissapäivänä. Mietin huomista, joka on ylihuomenna eilinen. Mietin, miten aika kuluu eikä palaa. Mietin, miten paljon aikaa palaa hukkaan, kun ei osaa olla ajassa mukana vaan kietoutuneena lakanoihin.

Kuvittelen itseni viiden vuoden päähän. Päähäni lierihatun, jalkaani varvastossut, kasvoilleni hymyn, joka paljastaa hampaat ja saa poskilleni syvät hymykuopat. Letitän mielessäni hiukseni ja päälleni puen kevyen valkoisen kesämekon.

Tunnen käveleväni kapeaa polkua. Sitä reunustaa nokkoset, sammaleella vuoratut kivet, jykevät männyt ja kuuset. Puiden lomista aurinko valaisee polkua suloisesti. Ilmassa leijuu hiukkasia, jotka valoa vasten näkyvät selvästi. On toivoa, polku jatkuu.

Ajatukseni kulkevat ohi männynkäpyjen, pienien kivien ja kantojen, voikukkien ja pudonneiden lehtien. Mieleni horjuu, jalkapohjissani on haavoja ja pohkeissani nokkosenpistoja. Asetan ratamonlehtiä naarmuilleni ja puhallan. Toivon hiljaa haavojeni pian parantuvan.

Välillä ajatukseni ovat sanoituksia, runoja tai käsikirjoituksia. Ihmettelen elämää, rakkautta ja kuolemaa. Olen yhtä maailman kanssa ja pian taas aivan yksin. Laulan ostoslistan mielessäni ja käyn läpi ruumiinosani. Kiroan aivoni ja vatsani. Liian tyhmä ja liian lihava. Olen kai liikaa kaikkea ja liian vähän ehkä sittenkin. Elän elämää päässäni, analysoin ajatukseni ja totean todeksi epätodellisen ja epätodellisuuden.

Ihmettelen ihmisiä, jotka uskaltavat sitoutua Jumalan kasvojen edessä. Jotka uskaltavat pukeutua valkoiseen ja tanssia ulkona sateen mahdollisuudesta välittämättä. Ihastelen ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa sanottavansa pelkäämättä vastareaktioita. Ihannoin niitä, jotka ajattelevat muita kauniilla tavalla, mutta myös itseään yhtä kauniisti. Ihmettelen ihmisiä, jotka tahtovat astua sinne, missä ei olla vielä oltu ja niitä, jotka eivät pelkää menettää tai kuolla.

Lattia muuttuu pehmeäksi jalkapohjieni alla, kun olen tarpeeksi kauan kävellyt korkokengillä. Pohkeeni leviävät seinää vasten, kun nostan ne ylöspäin lepäämään. Unelmoin tuoreista pullista, lempeistä unista ja rakkaudentäyteisestä ikävästä, joka riuhtoo sydäntä mukaansa.

Musiikki auttaa niinä aamuina, kun mieli on sotkussa hiusten kanssa eikä itkusta meinaa tulla loppua. Pisarat sotkevat tyynyliinat ja kirjojen kannet. Ne aamut, jolloin tuuli on lämmin, ikkunoissa näkyy lika kaikkein parhaiten ja jokaisen sukan pari on kadoksissa, ovat kaikkein vaikeimpia. Tuntuu, etten pysy arjen mukana. 

Ihmettelen voimaani jaksaa uskoa. Ihmettelen rukouksen voimaa ja ihmisten hymyjä. Vastaan niihin miettimättä. Ihmettelen paistamiani sämpylöitä ja tätä aamua, kun taas kerran jaksan nousta ylös ja nähdä keittiön pöydällä seisovat tulppaanit.

Uskon siihen, että aamuissa on taikaa. Kehoni paino painaa kuitenkin vähemmän kuin haluni elää. Nostan itseni ja ajatukseni ylös. Kävelen polkua, joka antaa nokkosia ja oksia ja vastapainoksi pehmeää sammalta, kilttejä oravia ja valoa jatkuvaan polkuun. Kahvi auttaa ja parittomat sukat eivät haittaa. Uusissa aamuissa on mahdollisuus vielä paremmista.

Tulevaisuudessa ihmettelen huokausta, joka on tyytyväisyyttä. Kuuntelen samoja lauluja ja kirjoitan runoja ajatellen, etten antanut periksi surulle. Ihmettelen ääntä, joka sisimmässäni korjautuu ja kutsuu minua jälleen hyväksi ihmiseksi. Eihän parasta ihmistä olekaan, on vain yhtä hyviä.

Tavallista kauneutta

Tavallista kauneutta on katsoa aamun nousevaa valoa. 
Tavallista kauneutta on pitää verkkahousuja jalassa sunnuntaina.
Tavallista kauneutta on keittää kahvia, ja sekoittaa siihen maitoa

Tavallista kauneutta on nauttia sitä lempikupista.

Tavallista kauneutta on haistaa sateen tuoksu hämärtyvänä kesäiltana.

Tavallista kauneutta on mennä kauppaan ostamaan maitoa meikittä.

Tavallista kauneutta on itkeä elokuvissa niin, että vieressä istuva huomaa.

Tavallista kauneutta on nukahtaa toisen olkapäätä vasten bussissa.

Tavallista kauneutta on nähdä kahden ihmisen välinen rakkaus.

Tavallista kauneutta on hymyillä niin, että hampaat näkyvät.

Tavallista kauneutta on kuulla keväällä lintujen laulavan ensi kertaa.

Tavallista kauneutta on rakastaa toista silloinkin, kun hän ei ole rakastettava.

Tavallista kauneutta on pitää toista kauniina vasta heränneenäkin.

Tavallista kauneutta on painaa pää toisen rintaa vasten, ja tuntea tiheät sydämenlyönnit.

Tavallista kauneutta on löytää Se, jonka sydämen haluaa tuntea loppuun asti.

Tapa olla

Käsin kirjoitettuja kirjeitä menneisyydestä ne ovat kauniita
Aitoja puhtaita täynnä rakkautta ne ovat kauniita
Ilman pisteitä pilkkuja koska me oltiin lapsia
Ei niistä voinut tietää

Pisteleviä männynkäpyjä jalkapohjissa eilen
Tomua silmissä aurinko niskassa meillä on hymy korvissa
Maailmassa pieniä toisillemme valtameriä
Sitä en vain luule sen minä tiedän

Oletko koskaan nähnyt haukkaa punatulkkua kotkaa
Ne kaikki ovat omalla tavallaan kauniita
Kaikki ovat omalla tavallaan kauniita
Sitä en vain tiedä mikä on minun tapani olla

Hymyilyttää

 

Hymyilyttää, kun hanki kimaltaa auringossa ja kun asfaltti paljastuu taas lumen alta. 

Kun löytää talvitakin taskusta setelin, jonka olemassaoloa ei enää muistanut. 

Kun voi talven jälkeen jälleen laittaa ensimmäistä kertaa tennarit jalkaan.

Hymyilyttää Helsinki. Suomenlinna. Talvipuutarha. Stadika ja kaupungin öiset valot, kun on jo hieman viileää. Hymyilyttää kaupungin syke, kun on siinä sisällä ja  raukeat ratikka-ajelut, kun ei ole kiire minnekään.

Hymyilyttää kitarat ja musiikki - kun joku biisi on helvetin hyvä. Hymyilyttää kauniit runot, suomen kieli ja hyvä kirja. Hymyilyttää inspiroituminen, oman jutun löytyminen, hyvän tekstin aikaansaaminen. Onnistuminen ja oman äänen löytäminen.

Hymyilyttää oivaltaa jotain, mikä on itselle merkittävää. Hymyilyttää, kun tajuaa, kuinka onnekas onkaan. Hymyilyttää huomata elämän olevan kivaa. 

Hymyilyttää kirpparilöydöt, puhtaat lakanat sängyssä, selän hipsutus ja kylmät väreet. Hymyilyttää, kun horoskooppi on totta ja kun loma alkaa. Hymyilyttää ilotulitukset, liikunnan ilo ja se kun on jaksanut pitkästä aikaa siivota.

Hymyilyttää, kun kynsilakka levittyy täydellisesti ja kun huulipuna ei kuivata huulia. Hymyilyttää, kun menkat on juuri loppuneet eikä ne ole tulossa kuukauteen. Hymyilyttää, kun lämpimästä suihkusta tulee puhdas olo ja kun meikki onnistuu hyvin. Hymyilyttää tuntea itsensä kauniiksi.

Hymyilyttää tutustua uuteen ihmiseen ja ystävystyä.

Hymyilyttää ymmärtää, miten monta mahtavaa tyyppiä on saanut elämäänsä.

Hymyilyttää huomata, että olen jonkun mielestä oikeasti riittävä tällaisena.

Hymyilyttää, kun joku luottaa ja kun saa toisen ilahtumaan.

Kun hymyilyttää liikaa, hymy muuttuu nauruksi.

Hymyilyttää, kun nauru sattuu vatsaan.

Hymyilyttää ymmärtää, miksi joku on tullut elämässä vastaan joko jäädäkseen tai lähteäkseen kuitenkin – ymmärtää mitä on tältä saanut ja oppinut.

Hymyilyttää syvälliset keskustelut, henkinen yhteys ja rakentava riitely, vertaistuki ja yhteenkuuluvuuden tunne. Hymyilyttää iloisten kasvojen näkeminen, kauniit ihmiset ja hymy vastaantulijalta. Hymyilyttää kehut ja toisten auttaminen.

Hymyilyttää öinen sateen ropina. Huomata, että on vielä monta tuntia aikaa nukkua.

Hymyilyttää hyvän uniasennon löytäminen, sateen ja pakkasen tuoksut, järvimaisemat ja varpaiden uittaminen vedessä laiturilla. Hymyilyttää hetket ennen auringon nousua ja se kun saa aamulla herätä ilman herätyskelloa. Hymyilyttää kauniit loput, maisemat ja auringonlaskut.

Hymyilyttää valmiiksi katettu ruokapöytä ja täydelliset mansikat ja mandariinit. Hymyilyttää suklaa, kahvilan kahvit ja ruoka, brunssit ja terassit. Hymyilyttää santsikupit ja se kun korvapuustit eivät kaadu uunisssa.

Hymyilyttää, kun paha olo helpottaa ja kun itkeminen auttaa. Hymyilyttää itkeä vain siksi koska on iloinen. Hymyilyttää, kun uskaltaa taas unelmoida ja tehdä suunnitelmia.

Hymyilyttää ihastuminen, se kun on perhosia vatsanpohjassa.

Hymyilyttää vanhojen kuvien katsominen ja hyvät tuoksumuistot.

Hymyilyttää onnellinen lapsuus ja jälleennäkemiset.

Hymyilyttää vastasyntynyt vauva ja pienen lapsen ilo.

Se, kun Leo katsoo minua silmiin ja nauraa.

Kun Leo sanoo rakastavansa.

Hymyilyttää oma elämä. Hymyilyttää välillä oma peilikuva. On ihan hyvä olla minä.

Pieniä ajatuksia

 Kun sydän särkyy, 

se kasvaa vahvempana takaisin uudestaan, 

vähän erilaisena, eri muotoisena.

Kaikilla on kehystettyjä muistoja, aikoja joihin palata. 

Kauniskin kukka voi kuihtua jossain vaiheessa. 

Asetan aavistukset aamuihin, uskon uskollisuuteen uudestaan 

unohtamisen jälkeenkin. 

Pahat enteet poistan päiväjärjestyksestä. 

Päiväkirjat täytän päiväunilla, peilikuvilla, 

puhelimen parhailla puheluilla. 

Eilinen ei tule enää eteiseen, 

surut työnnän saappaisiin, 

sielun suljen silmiini.

Tärkeintä on tietoisuus, 

totuus ja taikasanat, 

jotka taputan taskuun. 

Tärkeintä on tuntea ja tajuta.

Tehdä tietä tuntemattomalle, 

antaa jalan viedä tuonnemmaksi. 

Nyökkään naapureille.

Naurahdan nopeasti.

Nakkaan nakkeja nassuun 

ja huokaan hyväntahtoisesti herätessäni, 

koska huomisesta ei tiedä kukaan.

Minulla on talvi

Pakkanen saa kasvoni kohmeiseksi ja korvani punoittamaan. Koira leikkii lumella. Se hyppää kinosten sekaan, kellahtaa kumoon ja pyörähtää ympäri. Sen kuono kimmeltää. Kun se ponkaisee takaisin tielle, se huomaa ilmassa leijailevat hiutaleet, ja yrittää saada niitä suullaan kiinni. Sen korvat lepattavat ja hampaat näkyvät.

Se luo innostuneen ja kysyvän katseen minuun päin. Se kysyy minua leikkiin mukaan. Pinkaistaisiin yhdessä lumen sekaan. Hypittäisiin ja riemuittaisiin, koska nyt on siihen mahdollisuus. Hymyilen. Yritän lämmittää jäätyneitä kasvojani piiloitumalla takin kaulukseen ja mustan kaulaliinani taakse. 

Hönkimällä lämmintä ilmaa lapasten sisään, voi lämmittää sormiaan. Kylmyys ei tällä kertaa haittaa. Päivä on nimittäin erityisen kaunis ja seesteinen. Lumi lepää kuusten oksilla suurina kumpuina ja aurinko heijastaa lumivaipasta kristallinsävyjä silmiin. 

Otan lapasten väliin lunta ja heitän sitä ilmaan. Koira säntää uudestaan ottamaan putoavia hiutaleita kiinni. Se on onnellinen, onnellinen niin pienestä. Tarvitaanko onneen loppujen lopuksi muuta kuin yksi asia kerrallaan? Hetki on se, mikä ratkaisee.
  
Rakkautta, kauneutta, rahaa, menestystä, läheisiä, ihmisiä, esineitä, asioita, tavaroita, paikkoja, matkoja, lämpöä, terveyttä, läheisyyttä, ruokaa, arkea, hohtoa, tuttua, uutta ja vierasta. Minulla on jo kaikkea. Minulla on jo paljon ja useasti monta samaan aikaan. Minulla on talvi ja kahvia kupissa silloin, kun tahdon niin.

Ajatukseni jäävät lumen tavoin leijumaan ilmaan ja päätyvät lopulta valkoiseen maahan. Koira hölkkää niiden viereltä haudaten ne hankeen ja silloin unohdan. Nautin hetken ajan lumesta ja talvesta, hengenvedoista, kylmistä poskista ja mahdollisuuksista, joita tämä hetki antaa. 

Onnellinen arkiaamuinen

Kävellessäni aamulla kaupasta kotiin, ulkona velloi kiire ja väsymys. Ihmiset liukastelivat suojateillä, juoksivat busseihin, eivät hymyilleet. He uppoutuivat takkeihinsa ja kaulahuiveihinsa, eivät katsoneet päin. Välillä mietin, mihin meillä onkaan niin kiire. 

Olkapääni tuntuivat painavilta, pää tynnyriltä. Yöllä nukutut tunnit oli laskettavissa yhden käden sormilla. On kummallista, miten uni ei saavu, vaikka sitä pyytää ja anelee, kysyy ja kilauttaa kaverille, että joko se on tulossa seuraavaksi tänne. Naapurin pariskunnalle syntynyt vauvakaan ei nukkunut. Ei itku tosin minua hereillä pidä, Matti on vain tainnut unohtaa minun sänkyni osoitteen.

Ostin kaupasta raejuustoa, teetä ja vihanneksia. Voisin hyvin jäädä hevi-osastolle asumaan. Pystyttää palsternakkojen, inkiväärien, valkosipuleiden, kiinankaalien, tomaattien ja paprikoiden sekaan pienen majan ja nukkua univelkani siellä pois. Siinä väriloisteessa tulen aina niin kovin onnelliseksi. Onnen rikkoo kuitenkin usein karkkiosastolle karkaileva neljävee. Omput, basilikat, munakoisot, rosmariinit ja punakaalit sekä muut kaverit täytyy hyvästellä useimmiten aika nopeasti, mutta ei tänä aamuna.

Tänä aamuna harkitsin jopa ottavani sumpit K-marketin kahvipisteestä ja asettuvani mukavasti tillien viereen tuoksuttelemaan niiden huumaavia aromeja. Klementtiinitkin ovat olleet sopivan kirpsakoita viime aikoina. Saanen myös ilmoittaa, että punasipuli ja minä olemme tehneet comebackin. Olen rakastunut jälleen. Jokin aika sitten meille tuli bänät, mutta voi, taas sitä mennään.

Suihkusta kohiseva kuumahko vesi helli kotiin päästyäni kohmeisia varpaitani ja hyväili kehoani, jota itse unohdan välillä arvostaa ja pitää hyvänä. Kun ei nuku, on väsynyt. Ja kun on väsynyt, näkee itsessään vain vikoja. Ja kun näkee itsessään vain vikoja on vaikea olla iloinen. Hain ystävän käskystä apteekista melatoniinia ja samalla huomasin minne Matti olikin epähuomiossaan eksynyt: kukkarooni. Annoin hänelle pienen vinkin Melarest-purkkia näyttämällä. Täytyisi nimittäin saada taas hymykuopille käyttöä. 

Kylpyankat katselivat minua vaitonaisina valkoisen peilikaappini päältä. Kaapin peilit tahraantuvat aina yllättävän nopeasti. Juuri kun liat on saanut hinkattua menneisyyteen, ne palaavat taas uudestaan hammastahnan, hiuslakan ja muiden töhnien, sormenjälkien ja huulten kuvien muodossa peilien sekä sisä- että ulkopinnoille (huulet: koska lapsi).

Marketin kosteuttavaa sampoota valui hiuksista silmääni kun kurotin hammasharjaa suihkuverhon takaa. Se ei ehtinyt edes kirvellä, mutta kiljaisin silti varotoimenpiteeksi. Verho tuntui kylmältä ja limaiselta märkää ihoa vasten. Sampoiden valuessa veden mukana viemäriin, näin lattiakaivossa vaaleita hiuksia ja pudonneita haaveita.

Kosteana tukka näyttää tummemmalta kuin oikeasti on ja välillä sipuli saa kyyneleet silmiin, vaikka sitä kuinka rakastaisi. Ja joskus aika-ajoin omat silmät näyttävät kaiken huonompana kuin asiat todellisuudessa ovat. Se on ihan ok ja normaalia, kunhan se ei kestä liian kauaa. Koitan usein muistuttaa itseäni, etten tekisi turhaan kärpäsestä härkästä ja mollaisia itseäni liikaa, vaikken täydellinen missään muodossa olekaan. Olen silti riittävän hyvä.

Tässä aamussa ja päivässä kaunista ovat ihmiset, vihannekset, poikani, joka oppi luistelemaan sekä pakkanen, koska se antaa syyn vetää villasukat jalkaan, ottaa teekupin käteen ja kömpiä viltin alle. Hyvää on myös haaveet, jotka noukin kuivumaan oskarin oksalle. Asettelin kauniisti riviin ja hymyilin. Haaveet kantaa, jos elämä ei kanna. Riittävän hyvä riittää aina ja ihan oikeasti se elämäkin kantaa, sitä ei vain aina näe väsynein silmin.