Tanssivaelämä

 Tiedän, miten joka hetki sydän lyö pam pam pam. 

Tiedän myös sen, miten joka hetki aika kuluu tik tak. 

Voisin jäädä tähän ja huokaista, 

katsoa vähän, 

ehkä koskettaa aikaa, joka on niin tavattoman arvokasta. 

Voisin haahuilla vähän, 

kaivata syliisi ja kadota hieman pimeään.

Voisin löytää valon ja arvokkuuden,

antautua elämään.

Tarraudun ajatuksiin viikoiksi, 

hukun hiljaisuuteen kuukausiksi, 

ajaudunko elämääni vuosiksi. 

En tahdo olla vain olemassa vaan tahdon myös elää. 

Järjesten tavaroita, siirtelen penkkejä, maalaan pöytiä.

Puunaan kasvoja, harjaan hiuksia.

Mikä on omaa ja mikä vierasta? 

Rakkaus odottaa kulman takana.

Täytyy kulkea ja uskaltaa - ottaa askel kerrallaan,

erotella ajatuksia toisistaan, pohtia kerran tai kaksi 

taikka ei lainkaan.

Katson olan yli ja heilautan tukkaa. 

Näen kulumia takanani ja pelkään heittäväni aikaa hukkaan.

Elämä on täynnä kulmia ja vuosia.

Toivo pysyy silti aina mukana.

Sitä pakkaan laukkuuni, ripottelen tulevaan vuoteeni,

lastaan laivaani ja talletan taskuuni.

Tiedän, miten joka hetki sydän lyö pam pam pam.

Ja tiedän, miten joka hetki sinunkin sydämesi lyö pam pam pam.

Ja siitä olen kiitollinen, kiitollinen jaetusta elämästä ja vuodesta.

Toivo pysyy aina meidän mukana.

Olemisen rohkeus

Välillä pelottaa. Pelottaa niin, että vartaloon sattuu. Aivan kuin se ei olisi jo saanut kärsiä tarpeeksi. Naama näyttää kurttuiselta ja liian isolta. Pelko kuiskii valheita korvan juurella, istuu olalla ja tökkii tikulla haavoja ihoon. Se katsoo peilistä takaisin punaisin silmin ja moittii taukoamatta, vertailee ja ohjailee.

Pelko sitoo kädet yhteen paksuilla köysillä, joita ei saksilla voi katkaista. Se laittaa jalkoihin kahleet, joihin ei löydy sopivaa avainta. Se sitoo kengännauhat yhteen vain siksi, koska se voi tehdä niin.

Täytyisi ratkaista monta pulmaa, kulkea läpi sotkuisten metsien ja vaatehuoneiden, katkoa oksia tieltä ja löytää oikeat paikat liian pienille vaatteille. Tulisi avata liian tiukat umpisolmut ja valita oikeat palikat oikeisiin torneihin. Rakentaa armollisia sanapareja tukemaan toisiaan ja rakentaa riittävän tukevia siltoja saarista toisiin ettei aina tarvisisi pelätä hukkuvansa liian raskaat painot jaloissaan.

Täytyisi osata katsoa kauemmas kuin osaa edes ajatella ja olla puoli askelta edellä, ja samalla riittävästi tässä.

Täytyisi osata laulaa itselleen kauniimmalla äänellä. Lukea itselleen tarinoita, joiden sankaritar näkee saman kuin omat silmät. Täytyisi ihailla kasvojaan niin kuin isosiskoa tai katsoa itseään kuin parasta ystävää. Täytyisi silittää omaa päätään kuin nukkuvaa lastaan. Ja pitäisi tajuta, että on kaunis silloinkin kuin siltä ei tunnu ja että on rakastamisen arvoinen silloinkin kun on heikoimmillaan.

Minä tahdon käpertyä kahvilan hämärään nurkkaan uusien ystävien naurujen sekaan ja jäädä yöksi, koska oli jo liian myöhä mennä kotiin.

Tahdon ottaa repun selkään ja hypätä matkaan ilman lisätaakkaa harteillani.

Tahdon soittaa ja laulaa aamuyöllä, esiintyä ystävän kanssa hämyisissä kuppiloissa, äänittää biisejä ja muuttaa keskustaan vanhaan taloon, jossa on puulattia.

Tahdon valokuvata ja kirjoittaa vuorokauden ympäri, näyttää muille, miten minä näen maailman.

Tahdon lähteä junalla pohjoiseen ja vaeltaa metsissä, nukkua teltassa ja hipsuttaa ystävän selkää. Tahdon istua nuotion äärellä, jutella henkeviä ja olla välillä liian pinnallinen.

Tahdon olla vahva ja näyttää pojalleni hyviä tapoja elää.

Pelko takerruttaa kiinni ikävään, tekee otsaan huoliryppyjä eikä anna anteeksi mitään. Hankin mieluummin naurujuonteita silmäkulmiini ja itken ilonkyyneliä kuin otan kiinni kädestä, joka ei anna kuin valheellista tukea.

Kaiken pelottavan varalta kirjoitan muistikirjaani hyviä sanoja ja mielekkäitä runoja. Talletan kovalevylle kauniita lauluja, satuja ja pehmeitä tarroja sekä ystävien nimiä, joille soittaa kun aika tuntuu liian painavalta ja kovalta. Pelko asuu vielä vaatehuoneessani ja puntarissani, mutta minuun se ei jää. Elämä ja minä olemme liian lyhyitä hukkumaan pelon syliin. Minä kuulun aivan jonnekin muualle - jonkun muun syliin, ja ihan vaikka juuri tämän kokoisena kuin nyt olen.

Talvimatka

Pakkasella ajatuksia on vaikea saada sanoiksi.
Kaikki kirjaimet tuntuvat vierailta enkä muista miten lauseita tehdään.

Syksyn kääntyessä talveksi,
käännän takkini uudestaan,
soudan ja huopaan
ja päädyn pieneen poukamaan.

Sinne jään odottamaan järven jäätymistä,
tuulen kääntymistä ja aakkosten oppimista.
Odotan, että oppisin antamaan, unohtamaan ja ottamaan vastaan,
että vatsan pohjaa ei enää nipistäisi eikä varpaita paleltaisi.

Jään toivomaan, että lumien sulettua linnut lennättävät mukanaan etelän lämpöä poskilleni
ja estävät miehiä vetämästä minua enää koskaan nenästä.

Usein talvimaisemaani reunustaa tallottu loska,
mutta samalla saan kirjavan mahdollisuuden loikata kuluneen vuoden lätäkköjen yli,
uinua uuteen hetkeen.

Uutena vuotena linnut ovat jo oven takana.
Kevään tuoksun voi tuntea sormenpäissä,
hiusten latvoissa ja korvanlehdissä.

Uuden alku on puiden silmukoissa,
ruusunnupuissa ja aamun kajossa,
heinän juurissa ja leskenlehtien katveessa.

Silloin kun suuni täyttyy viimein taas kirjaimista ja maa vihreästä,
muistan elävästi eläväni.
Silloin olen valmis uuteen talveen,
koska tiedän, että pitkääkin talvea seuraa aina kevät. 

Huominen tulee

Menen töihin U-linjan bussilla. Välillä ajovuorossa on uutuuttaan kiiltävä pitkän matkan bussi, jossa on kimeästi kilahtavat stop-nappulan äänet, puhtaat penkit ja jaloille tuet, jotka voi säätää oikealle korkeudelle oman pituuden mukaan. Välillä puolestaan pysäkille jarruttelee vanha linja-auto, joka on sisältä kauttaaltaan vuorattu kokolattiamatolla. Penkkien pinta on muuttunut karheaksi ja sisällä haisee pintoihin pinttynyt pöly.

Vanhojen bussien ominaistuoksu on aina sama - tunkkainen muttei kuitenkaan paha. Siitä tulee mieleen lapsuus, leirikoulut ja grandin vadelmapillimehu. Oli bussi uusi tai vanha, niissä on mielestäni kivempi matkustaa kuin matalalattiabusseissa. Tunnelma on jotenkin tiiviimpi ja lämpöisempi.

Työpaikalla täytyy olla klo 7. Osastolle tullessa ilmassa on vielä unta ja unihiekkaa ja valaistus on hämärä. Hiljaisuuden rikkoo laukkukaappien kolina, kun työntekijät tuovat tavaroitaan niihin päivän ajaksi. Sormeni ovat käsidesistä kosteat ja kynteni liian pitkät. Ne täytyy muistaa leikata. Taukotilassa tuoksuu kahvi ja mandariini ja jääkaappi on täynnä muovisia eväsrasioita, voileipiä, rahkoja ja valmisruokia.

Aamupalakärry lähtee liikkeelle puoli kahdeksalta. Sitä ennen on aikaa lukea raporttia edellisillan tapahtumista ja kuunnella yökköjen suullinen raportti kuluneesta yöstä. Aamiaisen aikana aurinko ehtii kavuta taivaalle. Se ei suostu tulemaan esiin, vaan jää uinumaan pilvipeitteen alle. Ehkä se on väsynyt ja tahtoo vielä levätä.

Päivä aukeaa harmaana ja taivaalta satelee hiljalleen räntähiutaleita. Aamu on rauhallinen. Toivon, että tänä talvena saataisiin pääkaupunkiseudullekin pakkasta ja paljon lunta. Voisi hiihtää ja luistella. Ehkä aurinkokin jaksaisi tulla piilostaan. Hangesta heijastuisi auringon säteet ja mieli tuntuisi kevyemmältä ja pirteämmältä.

Silloin kun herätyskello laulaa aamuviideltä, ulkona on pilkkopimeää ja märkää, tuntuu että reippautta ja intoa täytyy hakea kaksin käsin kahvikupista ja D-vitamiinipurkista. Nykyinen iltapainotteinen elämäntyylini ei sovi yhteen vuorotyön kanssa, joten minun täytyy opetella uusia rutiineja ja keinoja pysyä virkeänä. Myöhään valvominen ja koulussa käyminenkään ei ole hyvä kombo, mutta varsinkaan työnteosta ei tule mitään, jos katetrit ja nenämahaletkut alkavat mennä väsymyksen vuoksi sekaisin. (Onneksi näin ei ole siis kuitenkaan käynyt).

On hankalaa malttaa painaa pää tyynyyn jo yhdeksältä, kun televisio hoikuttelee ohjelmillaan. Arkeni on tällä hetkellä hektistä ja omaa aikaa olen nipistänyt yöunista. Se on pahin virheliike, jonka voi tehdä, kun tavoitteena on jaksaa. 16 tunnin yöunet vapaapäivänä kertonee jotain vääränlaisesta rytmistä. Vaikuttaa siltä, että tarvitsisin välillä äidin patistamaan minua nukkumaan fraasilla, joka tuli lapsena tutuksi ja jolla olen itsekin poikaani patistanut sänkyyn: "yöllä nukutaan ja päivällä valvotaan."

Niinhän se on, että yöllä nukutaan (ellei olla töissä) ja päivällä valvotaan (ellei olla oltu yötöissä). Aikamoisen alan olen itselleni valinnut. Työvuorot ovat hankalat ja palkkakin kehno, mutta minkäs teet, kun tämä on se oma juttu. Naureskelin vastikää toiselle hoitajalle olevani onnellinen siitä, että meillä on näitä työharjoitteluja teoriaopiskelun ohella senkin vuoksi, että pääsen harjoittelemaan työn lisäksi myös heräämistä.

Työpäivän jälkeen, kotiin päästyäni viilaan kynnet, kiskon makaronilaatikkoa nassuun ja lepuutan jalkojani seinää vasten. Kiitän Jumalaa tai jotain muuta mielessäni siitä, että olen näin onnekas. Suurimmat ongelmat elämässäni ovat tällä hetkellä omat vatsamakkarani, otsan ja selän finnit, ohut tukka, sotkuinen koti ja ajoittainen kiire, joka sekin on hallittavissa oleva asia.

Olen niin onnekas ja samalla niin vaikeasti sokaistunut sille, että vasta kohtaamalla vaikeasti sairaita ja kuolevia ihmisiä, muistan jälleen olla kiitollinen omasta terveydestäni. Seuraava uuden vuoden lupaukseni tulee olemaan, etten murehdi vähäpätöisiä asioita, muistan laittaa asiat oikeaan mittakaavaan ja ajatella, mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeää ja mikä on murehtimisen arvoista. Pyrin muuttamaan asioita, joihin voin vaikuttaa, pyrin elämään läsnäolevasti ja ilon kautta. Murehtimalla pääsee vain taaksepäin, ilolla mennään eteenpäin. Kiitos tästä päivästä ja siitä, että huominenkin tulee.

Runoja rakkaille

Kaikki alkaa kastemekosta.
Kaikki alkaa runoista.
Kaikki loppuu kukkavihkoon.
Kaikki loppuu runoihin.

Väliin mahtuu 
sormuksia, nenäliinoja,
auringonlaskuja, kuunpimennyksiä,
kylmiäväreitä, kiiltokuvia ja kitkerää kahvia.
Siihen mahtuu monia kukkuloita ja harvinaisia kukkia, 
ampiaisia ja rakkauslauluja, liian monta mustekynää 
ja iso pala harmoniaa.

Elämään mahtuu 
suklaasydämiä, 
sadettajia ja auringonsäteitä
kaavakkeita, maitoa ja kaljaa,
tuhatjalkaisia, korkokenkiä 
ja kipeitä varpaita.

Elämä alkaa kastemekosta, 
kaikki alkaa runoista.

Kaikki alkaa kyynelistä.
Kaikki loppuu kyyneliin.
Kaikki loppuu runoihin.

Viiniaika

Suoristusrauta hohkaa kuumuuttaan ja vaatekriisi on vissi juttu joka kerralla. Kynsilakka kuivuu hitaasti ja meikkaamisessa kestää miesten mielestä aina liian kauan. Rahaa on baarisukan varresta kaivettu sen verran, että viinipullon saa poistettua alkosta omaan kainaloon. Pääasia on kuitenkin, että hyvän ystävän saa napattua vapaaksi jääneeseen. Yksin ei kannata hoiperrella niin Helsingin kuin Hakunilankaan yössä.

Baarin vessassa tiivistyy yön pikkutunteina sellainen määrä naisenergiaa, että sillä jaksaa varmasti bailata aamuun saakka. Kävelyaskelin tanssahtelen baaritiskiltä toiselle ja takaisin ystävän hellään huomaan. Mieleni liikkuu usein kolmannen shotin jälkeen yhtä sulavasti kuin minä tanssilattialla.

Tukevassa nousuhumalassa olevia tosielämän tuhkimoita saattaa pyöriä parkettien partaveitsien lomassa useammin kuin arvata saattaa. Vielä omiin jalkoihini kompastumisen jälkeenkin luulen olevani loistelias danssauksen jumalatar. Bravuureihini kuuluu varsin tyylikäs, ripauksella noloa seksikkyyttä höystetty bounce eli ylös-alas-liike, joka ei jätä ketään kylmäksi, varsinkaan kainaloitani. Salaisena aseenani on myös usein kehuttu tanssilaji, jonka askelia kukaan ei tiedä.

Yöbussissa tuntematon vieruskaveri nuokkuu kanahamppari kädessä otsan välillä hipaistessa edellä olevaa penkkiä. Omissa ohimoissani jytisee sama rytmimusiikki, jonka tahtiin keikuttelin juuri lanteitani. Ohranjyvä silmässä ja silmät lasittuneina tuijotan vaaletukkaisen naisen takaraivoa. Olo on usvainen ja tyyni. Bussi keinuttaa minua hiljalleen uneen, mutta basso estää nukahtamasta.

Kotiin päästyäni sammahdan sängylle tai vaihtoehtoisesti kylpyhuoneen lattialle hankkien naamaani kolmannen asteen painauman rannekorustani. Aamulla on hiljaista kuin huopatossutehtaalla ja saan taas kysellä kavereilta jäikö järki illan ajaksi kenties meikkipussiin puuterin alle, narikkaan vai kärähtikö aivoni jo hiustenlaiton kohdalla.

Meikit levinneenä laahustan vesilasin äärelle. Kädet vapisten tervehdin wc-pönttöä ja rojahdan raskaan ruhoni kanssa sängyn syötäväksi. Sydänjuuriani myöten vannon, ettei enää ikinä, koska kyl te tiedätte: mä vihaan tätä madafakin darraa. Lähettiin pämppää eikä juotu pelkkii mietoja, joten lopputuloksen tietää jokainen - itku pitkästä ilosta.

Ei enää ikinä, ei enää... kunnes suoristusrauta taas napsahtaa päälle ja menojalka tahtoo tanssimaan. Järkeillään tyttöjen kanssa, että jospa sitä lähtisi yhille, korkeintaan parille vai oliko se niin, että ei kahta ilman kolmatta. Pian historia toistaa itseään, hommat on hanskassa ja hanskat hukassa.

Ilo ilman viinaa ei ole teeskentelyä. Se on aitoa ja iloista parhainta, mutta eikö joskus teidänkin kellonne näytä wine o'clock tai vastaavasti beer o'clock? Ps. Muistittehan muuten siirtää kelloja, jottei mene seuraava viiniaika ohi suun?

Pistekirjoitusta

 Hiljaisia taloja, 

vain sun varjo iholla 

katulamput saavat aikaan 

Sun sanoja selässä 

kylkeä sormilla, lämpimillä

mulla ei ole paitaa

Silmät auki

näyttelen nukkuvaa

et huomaa

et myöskään pisaraa

Viittomakieltäkin pitäisi opetella, 

ei aina tarvitsisi huutaa 

Pistekirjoitusta voi huomata 

purkin kyljessä ja seinässä, 

oppaassa ja kortissa,

hissin napissa, laatikossa 

Ja tänäänkin taivasta peittää pilvet, 

niiden alla on ikuisuus 
mennäänkö sinne? 

Ehkä on myöhäistä 

nyt on jo pimeää 

Rakkauskin voi olla sokea

Paras hetki

Herääminen on joskus paras hetki vuorokaudesta. Silti silloin tällöin haikeuden hiukkasia lepää sohvatyynyjeni päällä maanantaiaamuisin, vaikka päivässä itsessään ei ole mitään vikaa. Kun sataa, haluaisin, että paistaa. Kun paistaa, tahdon sään olevan pilvinen. Kun taivaalla on pilviä, tahdon olla niiden yllä. Asenteeni, motivaationi ja uskoni itseeni kaipaa ajoittain runsaasti eheyttävää remonttia ja palauttavaa treeniä.

Olen lähiaikoina saanut paljon rakkautta osakseni. Voin tuntea, kuinka tuuli ja vierelläni kulkevista tytöistä kumpuava energia nostattaa väsyneenkin katseeni takaisin horisonttiin ja tekee askeleestani hieman kevyemmän. Yhteenkuuluvuuden tunne pyörittää hameen helmaa ja solmii rusetin etusormeen muistutukseksi siitä, etten ole yksin. 

Odotan huulet rohtuneina ja kynnet lakattuina maan täyttyvän ensin pisaroista ja kellastuvista lehdistä, sitten lumesta. Valkeuden laskeuduttua maahan siihen jää tuhansien ihmisten askeleet, omani mukaan lukien. Kaikki ovat matkalla jonnekin, muttei me kuitenkaan liikuta minnekään. Saadaan paljon aikaan, mutta lopussa meillä ei ole siitä puoliakaan. Tavoitellaan onnea kaiken kautta. Välillä tuntuu kuin oma onni olisi paljolti kiinni myös muista ihmisistä ja muiden mielipiteistä.

Vähemmälläkin voi pärjätä, olla onnellinen. Ei tarvitsekaan olla kaikkea, paras ja mahtavin, kaunein ja hoikin, vaan voi olla vain se mikä on. Voi tehdä parhaansa itselle itsensä vuoksi, ei muiden. Sen pitäisi riittää, mikä riittää itselle, sillä elämme oikeasti vain sille, joka meihin katsoo takaisin peilistä.

Tulen iloiseksi siitä, kun huomaan, että voin auttaa jota kuta olemalla oma itseni. Olen tyytyväinen, että olen viimein ymmärtänyt olla kiitollinen siitä, mitä kaikkea tärkeää ja aitoa olen saanut omaan elämääni. Jatkuva negatiivisuuden kierre on katkeamassa ja olen sisäistänyt sen, mihin voin vaikuttaa ja mihin en.

Lopussa olemme kukin omillamme muistojemme kanssa, mutta pidämme kuitenkin käsistä kiinni ja kiitämme toisiamme siitä, mitä on ollut. Herääminen on joskus paras hetki vuorokaudesta. Olipa kuinka väsynyt tahansa, voi tuntea sisimmässään, että mitä tahansa voi tapahtua. Ei haittaa, vaikka päivä ei toisikaan mukanaan mitään järin merkittävää, mahdollisuus on silti olemassa – ja se riittää.

Silloin kun taivas

 Silloin kun taivas sitoo pilvet yhteen

ja kaikki näyttää pienen hetken harmaammalta,

minä mietin, mistä kaikki on saanut alkunsa.

Kun sinä asetat savukkeen huuliesi väliin, kaivat taskusta sytyttimen ja sytytät,

mietin: eivät vanhempamme antaneet meille elämää tuhotaksemme sitä.

Kun puut väritetään vihreällä ja eräs pihamme vaahtera punaisella,

minä mietin sinua, kun sanoit kaipaavasi aikaa,

jolloin maailma oli vain meidän.

Niin kuin hämähäkki punoo seittiään,

minä punon mieleni juurista kauniin korin.

Laitan sinne tulevaisuuden, sinut ja tähtitaivaan.

Laitan sinne rakkaat asiat ja tupakat sekä piilotan sinne suudelmat,

joita ei olisi pitänyt tapahtua.

Laitan sinne myrkkyjuomat ja tyynet meret

sekä punaisen pääsylipun ja avaimet 

kahdelle.

Silloin kun taivas nauraa,

on hyvä nauraa sen kanssa.

Silloin kun harvoin sytytän savukkeen,

ja kun joskus jätän hymyilemättä,

minä mietin, mitä elämän pitäisi olla.

Silloin kun taivas itkee,

on turvallista itkeä mukana.

Retkeiljä

Kun kääntää katseensa vastatuuleen, on hankalampi pitää silmiään auki. Joskus niin vain täytyy tehdä tunteakseen olevansa oikeasti elossa. Täytyy saada tuntea, kuinka tuuli puhaltaa veden silmiin, nenä paleltuu ja alkaa vuotaa.

Tahdoin nähdä ihon alla aaltoilevat kylkiluut. Ajattelin, ettei voi olla vaikeampaa taitoa kuin elämisen osaaminen. Mihin on tultu, jos elämän aallokko löytyykin omasta ulkomuodosta eikä suuresta ihmisvirrasta. 

Kyynelhelmisateessa matkustin kohti onnea. Reppu täynnä suunnitelmia katsoin taivaalla lentäviä lintuja. Vatsa täynnä tyhjyyttä odotin elämää noutamaan minua takaisin kotiin. 

Viimein olen perillä.

Syystanssi

Vuoteeni tuntui tänä aamuna normaalia suuremmalta. Tyyny oli painautunut lyttyy, vaikka hädin tuskin laskin päätäni sille lepäämään. Aurinko huikkasi huomenta harmaiden verhojeni raosta. Sen kirpeät säteet sivelivät kurttuun taittunutta lakanaa suoraksi ja kehottivat minua laskostamaan viikkaamattomia vaatteita huoneeni lattialta.

Puiden oksista piirtyvät varjot näyttivät tanssivan keittiön seinää vasten. Joskus hillosilmä aamupuurossa maistuu jumalalliselta ja joskus täytyy tanssia kahvikuppi kädessä, jotta herää riittävästi uuteen päivään.

Eilen aurinko hyvästeli tiistain Helsingissä tavattoman kauniisti ja lempeästi. En tiedä, johtuiko kaupungin kauneus omasta mielentilastani, siitä että päivä oli tuntunut hyvältä vai siitä, että illassa oli jotain erityisen rauhallista.

Bussi kolisi Varsapuistikosta kohti Hakaniemeä. Siltaa ympäröivä valo vaati ihailemaan. Talojen takaa kurkkivat kultaiset välähdykset ja keltaista hohtava taivas pyysi jäämään hetkeksi. Hakaniemen ranta kutsui luokseen istumaan.

Aurinko ehti mennä menojaan, mutta kauneus kuitenkin jäi. Veden tyyni pinta rikkoutui sen yllä päivystävistä kalalokeista. Puisto tyhjeni vähitellen lasten naurusta ja vanhempien rakkaudentäyteisistä äänistä, Finlandia-taloon syttyi hehkuva violetin sävy ja lenkkeilijöiden lenkkareiden alla narskui kivihiekka. Jonkun viinit kaatuivat kylmyydestä kostuneelle nurmikolle ja lahden yli kantautui räkäistä yskintää.

Tiedätkö, millainen ääni syntyy, kun Helsinkiin saapuva lähijuna puksuttaa hiljenevässä illassa rautatieasemalle? Tiedätkö sen vaimeasti kiskoista kaikuvan kohisevan jyrinän. Se saa suupieleni kohoamaan hiukkasen ylemmäs. Viileän karkea ilma heilutti tukkaa korvan taakse ja kipristi sormia. Onni on hetkiä, pieniä säteitä pitkin päivää. Onnea ei voi tallettaa, laittaa taskuun tai sukan varteen pahan päivän varalle. Siitä täytyy nauttia silloin, kun se ilmestyy. Jos osaa katsoa oikein, onnea voi nähdä epätavallisissa paikoissa.

Valo takaa selustani silloinkin, kun tunnen olevani uppoavassa laivassa. Joskus tuntuu siltä, että silmiä peittää tumma harso, joka estää näkemästä kauas. Silloin täytyy katsoa lähelle. Rakkaiden ihmisten kasvoista loistaa kaikista kirkkain säde, joka nostaa ylös hankalina aikoina.

Tänään arki huokaa helpotuksesta olohuoneessa, lattia näkyy viimein lastenhuoneessa ja aamu tuntuu turvalliselta. Vaahdotan maitoni kahviin ja tanssin pienen syystanssin vain siksi, koska onni on nyt käymässä.

Kaikkea paitsi minä

Voin olla varjo sun hiuksissa tai vedestä heijastuva valo. Voin olla pieni aavistus päässäsi tai hämärän jälkeen mieleesi painuva katse. Voin olla unohdettu kirja hyllyssäsi tai keittiösi eniten käytetyin lasi. Voin olla tyttö, joka seisoo vieressäsi, kun selaat eilisen lehteä tai voin olla se, jonka äänen kuulet viimeisenä päivän päätteeksi.

Ajattele minua niin kuin et tuntisi, mitä silloin ajattelisit.
 
Tummia mollisointuja korvien välissä. Korkeita säveliä lentää välillä ympäri huonetta. Nuottiviivastoa on tarttuneena ihooni ja kahvitahroja mielessä sekä paperilla. On ehkä itsekästä pyytää, mutta rakastaisitko minua tänään enemmän kuin eilen. Sitä ehkä tarvitsen.

Voin olla vain aamun aurinko tai hiiltynyt koivunhalko. Voin olla keltaokran värinen kissa tai laineiden liplatus aamuyöllä. Voin olla kuiskaava, viettelevä ääni tai sua lämpimästi halaava tuuli. Voin olla kaikkea, mutten sun oma.

Voin olla sulle kaikkea paitsi minä.

Syksy

Urani bloggaajana ei näemmä alkanut päätä huimaavalla vauhdilla vaan kesän ajan täällä on vallinnut syvä hiljaisuus. Vietin pitkän loman pojan kanssa ja elokuun saapuessa tuntui hyvältä palata takaisin kouluun.

Alkanut syksy on ollut raskas ja välillä töppöstä on ollut hankala painaa toisen eteen kun silmäluomet ovat lyijyä. Opiskelen mielestäni yhteen vaativimmista ammateista, joita olla saattaa, joten luonnollisesti opiskelukin on haasteellista. Olen silti enemmän kuin iloinen siitä, että saan tehdä juuri tätä.

Hymy nousee välillä huomaamatta huulille, kun astelen koulunportaita alas täyttämään kuppiani taas kahvilla. Hymy on ylpeyttä ja tyytyväisyyttä. Ylpeyttä itsestä - siitä että minä todella sain opiskelupaikan juuri sieltä, mistä halusinkin ja tyytyväisyyttä siitä, että saan toteuttaa itseäni ja tiedän sisimmässäni pystyväni siihen, mitä teen. En oikeastaan ole ennen ollut ylpeä itsestäni, joten tunne on sanoinkuvaamattoman hieno.

Pohdin tänä iltana erästä kotimatkaa, jolloin sanoin ystävälleni tämän vuoden tuntuneen turhalta, ehkä jopa vähän huonolta. Tämä vuosi on vaikuttanut kuin ohi hujahtaneelta pikajunalta, joka on sotkenut hiukset lennättäen ne kasvoille ja suuhun. Hetken kuluttua totesin toiselle ystävälleni olevani tällä hetkellä aidosti enemmän minä kuin koskaan aikaisemmin.

Olen oppinut olemaan omissa nahoissani entistä paremmin. Tavoitteena on vielä viihtyäkin niissä, mutta nyt osaan jo olla. Olen oppinut kuuntelemaan itseäni ja erottamaan omat haluni ja mieltymykseni muiden sanelemista totuuksista. Aiemmin olen kulkenut virran mukana kuulostelematta sitä, mikä on minua ja mikä ei.

Silloin kun etsii itseään, saattaa odottaa malttamattomana jonkinlaista äkillistä muutosta. Muutos kuitenkin hiipii hiljalleen. Se tunnustelee, ottaa takapakkia ja antaa odottaa, mutta se tapahtuu kuitenkin. Se osaa hämätä ja tuottaa pettymyksiä ja silloin tuntuu, ettei mikään ole koskaan muuttunutkaan.

Minuakin hidas muutos onnistui hämäämään - koin vuoteni huonona, vaikka tosiasiassa kriiseily ja etsiminen on ollut parasta, mitä on voinut olla. Kriisi pakottaa muuttumaan, se laittaa muutoksen käyntiin. Jonain päivänä viimein huomaa aurinkoa vasten seistessään, että entinen minä onkin enää vain uuden minäni varjo.

Joskus on pakko pysähtyä kaivelemaan hiuksia suusta ja asettelemaan tukkaa takaisin ojennukseen. Välillä hommaan tarvitaan auttavaa kättä, ystävää, tai kättäpidempää, kampaa ja peiliä. Lopuksi peilistä saattaa katsoa takaisin entistä kauniimmat kasvot, joita ympäröivä kampaus onkin uudella tavalla aseteltuna vielä parempi kuin ennen ohi viilettävän kriisin tuloa.

Valo

Viimeisin kuukausi on kulunut pohdiskellessa kaikenlaista. Olen kuluttanut aikaani haaveiluun ja haahuiluun ja hengailuun ja pojan halailuun. Olen treenannut, mutta lihonut silti ja todennut, että nyt on näin. Olen saanut paljon rakkautta ystäviltä ja pusuja pieneltä mieheltä.

Olen koittanut säästää rahaa, mutta tehnyt heräteostoksia jopa tarjoustalossa. Olen lopettanut herkkujen syönnin, ja ostanut seuraavaksi suklaata, ja olen todennut uudestaan, että nyt on näin. Olen koittanut lukea tentteihin enemmän ja paremmin hukkaamalla penaalini ja muistivihkoni. Olen yrittänyt korjata univelkaani menemällä aikaisemmin sänkyyn saamatta kuitenkaan unta.

Olen katsonut liikaa televisiota jättämällä sohvaan leivänmuruja ja suuren painauman takapuolestani. Olen tehnyt kesäkuolemaa a.k.a kärsinyt pahasta siitepölyallergiasta ja salaa olen nauttinut sateesta muiden valittaessa viileästä säästä. Olen kuunnellut smg:tä, James Bayta ja Hozieria ja tanssinut parvekkeella. Kun kuolen, Hold back the river, Let it go ja Work song ovat kuuntelemisen arvoisia.

Viime yönä pihalla lensi itselle tuntemattomia, pieniä linnunpoikasia. Miksi linnut alkavat laulaa aamuyöstä? Lokit näyttävät nykyään pelottavan isoilta. Olen pelännyt lintuja siitä saakka, kun äiti-varis hyökkäsi kimppuuni kaksi kesää sitten. Tiesitkö, että muuttohaukka voi syöksyä saaliinsa kimppuun 325 kilometrin tuntivauhdilla? Sietääkin pelätä.

Olen huomannut, että kaikkien kannattaisi laittaa välillä puhelimet, tietokoneet, pädit ja äpit pois ja luoda muistoja, jotka ovat ainoastaan omiamme. Välillä huomaan eläväni älypuhelin vasempana kätenäni ja näpyttäväni luuria sormet puuduksiin asti. Huomaan kadehtivani muiden ulkonäköä, elämää ja materiaa huomaamatta kuinka onnekas olen itse omassa elämässäni. Jamesia lainaten: "So come on let it go/ Just let it be/ Why don't you be you/ And I'll be me."

Olen maalannut leijonia ja suunnitellut paistavani sämpylöitä. Olen sisustanut siirtelemällä vanhoja tavaroita paikasta toiseen ja pessyt pyykkiä. Olen saanut asunnon tuntumaan enemmän kodilta. Eilen varjot saivat valkoisen seinän näyttämään harmaalta. Valkoinen on kaunis väri, mutta väärässä valossa se muuttuu likaiseksi. Kirkas, puhdas ja viaton on äkkiä synkkä ja samea. Jos voisin juosta yhtä lujaa kuin ajatukseni, juoksisin kuin gepardi. Koitan pitää mieleni avoimena. Väärässä valossa se saattaa muuttua mutaiseksi. Annan kesäsateen puhdistaa ja viedä mukanaan allergiaoireet ja negatiivisuuden.

Ollessani ensimmäisessä työharjoittelussa vanhainkodissa me hoitajat keräsimme ylös asiakkaiden haaveita ja toiveita, jotta voisimme toteuttaa niitä. Eräs mies sanoi haaveekseen saada loistaa. Mielestäni se oli aika ihana haave, jonka uskon myös toteutuvan tai jopa toteutuneen jo. Minäkin haluan loistaa. Uskon, että me kaikki haluamme omalla tavallamme loistaa. Oikeastaan uskon, että me sädehdimme jo valmiiksi, mutta suurimpaan kirkkauteen pääsemme vasta sitten, kun pidämme mielemme avoimina, huomaamme oman valomme ja sen kuinka kaunis ja ainutkertainen se onkaan monien muiden sävyjen joukossa.

Tyyntä myrskyn jälkeen

Isoäitini kuoli keväällä. Ensimmäinen kesä ilman häntä ei tuntunut kesältä lainkaan. Vaikka ulkona paistoi, minun sisälläni satoi. Viime kesänä aurinko jo lämmitti vaaleita käsivarsiani jälleen.

"Aika parantaa sen, mihin järki ei pysty", kuuluu eräs sananparsi. "Aika parantaa haavat" on toinen sanonta, jota usein kuulen sanottavan, kun elämässä tapahtuu jotain kamalaa. Sutkaukset kuulostavat alkuun kuluneilta ja mitäänsanomattomilta lohdutuksilta: niitä on helppo päästää ilmoille, kun muutakaan sanottavaa ei löydy. Virkkeiden sanoma alkaa kuitenkin valjeta, kun niitä alkaa pohtia syvemmin. Silloin voimme huomata, että ne sisältävätkin viisauden, kuten vanhoilla sananlaskuilla on tapana.

En tiedä, parantaako varsinaisesti aika haavat vai onko kyse pikemminkin siitä, mitä aika tekee meidän muistillemme. "Muistamattomuus parantaa haavat, johon järki ei pysty", voisi kuulua toinen versio vanhasta sanonnasta. Puolestaan sanonta "aika kuultaa muistot" voisi hyvin sopia yhteen "aika parantaa sen, mihin järki ei pysty" sanonnan kanssa.

Ihmisen muisti on kuin jättiläismäisen tilava kovalevy, jokseenkin ehkä epäluotettava sellainen, koska ihmisillä on tapana muistaa asioista vain heille olennaiset tiedot ja taidot. Aivot ottavat informaatiota vastaan, käsittelevät sitä ja poistavat hyödyttömät asiat. Tämä on ihmiseeen sisäänrakennettu mekanismi. Luultavasti aivojen työskennellessä muistista poistuu sellaisia asioita, jotka vievät rankoista tunteista ja kokemuksista pahimman huipun pois - siten olo helpottuu.

Kyse on olennaisesti myös tunteiden käsittelystä. Mikään tunne ei ole ikuinen. Kun olemme surullisia, masentuneita, ahdistuneita tai kauhistuneita, tunne tuntuu musertavan meidät alleen ja painavan meidät pienimpään maan rakoon piiloon kaikkien katseilta. Jonkin ajan kuluttua surusta on jäljellä enää puolet, ja jonain päivänä meillä on vain muisto tunteesta, jonka joskus tunsimme.

Jotkut ihmiset menettävät perheensä tai kotinsa. Joiltain riistetään vapaudet ja ihmisoikeudet. Monet ihmiset kokevat paljon sellaisia asioita, joita järki pitäisi ylitsepääsemättöminä. Silloin aika tulee apuun. Se lievittää viiltäviä tunteita ja luo niille sileän pinnan. Se hälventää raskaita muostoja ja auttaa niiden kantamisessa.

Toisaalta voitaisiin ajatella, että nimenomaan järki saa aikaan muistinkäsittelyn aivoissa. Ehkä ihmismieli on niin viisas, että se alitajuntaisesti poistaa traumaattisia muistoja ja tunteita ja auttaa näin ihmistä selviämään. Jospa haavojen parantaminen onkin alitajuntaisen järjen aikaansaannosta.

Ajan kanssa uusien asioiden kanssa oppii elämään, ihminen on sopeutuvainen. Tilanne on samankaltainen kuin esi-isillämme, kun he kohtasivat villipedon luonnossa: "taistele tai pakene." Ehkä kyse on ihmisen eläimellisistä vaistoista, jotka heräävät, kun tosi on kyseessä: joko jää tuleen makaamaan tai sitten kohtaa elämän haasteet sellaisina kuin ne tulevat. Moni valitsee, joko tietoisesti tai ei, jälkimmäisetn ja siksi moni selviytyy.

Kun olin lapsena surullinen, isoäidilläni oli tapana sanoa: "Nyt sinua itkettää, mutta pian unohdat, mitä nyt tunnet." Minusta oli omituista surra ja tietää kuitenkin pian unohtavansa. Viime kesänä mökkilaiturilla seistessäni huomasin, miten kolmen vuoden itkut oli viimein itketty, enkä tuntenut enää sitä tyhjyyttä, jonka isoäidin kuolema oli minuun jättänyt. Auringon paistaessa ei enää muista selkeästi tuulta ja sadetta, vaikka olisi ollut myrskyssä monta kertaa.

Äitiys on mun lottovoitto

Tulin raskaaksi 18-vuotiaana. Yhdeksän kuukauden vatsan kasvatusta ei oltu suunniteltu etukäteen. Testin näyttessä kahta punaisena helottavaa viivaa tein elämäni parhaimman päätöksen lapsen pitämisestä. Samaan hengenvetoon sain myös elämäni vaikeimman tehtävän osakseni: vanhempana olemisen.

Vauvan tuloon voi valmistautua ostamalla tarvikkeita lastenvaunuista, keinutassuihin, pienistä bodyistä imetystyynyihin ja itkuhälyttimiin. Itse hamstrasin huoneeni täyteen harsoja, tutteja, helistinpehmoja, tuttipulloja, vaippoja ja kaikkea muuta vähemmän tarpeellista krääsää.

Tuleva äiti voi ahmia kaikki hoito-opukset, perhelehdet ja blogit läpi tiedonjanoisena, mutta itse äitiyteen ei mielestäni voi kuitenkaan valmistautua etukäteen. Toki konkreettisten hankintojen tekeminen on osa vanhemmuuteen valmistautumista, mutta varsinainen kasvu alkaa vasta sitten, kun ensitervehdykset on uuden tulokkaan kanssa vaihdettu. Siihen saakka vatsakummun kasvaessa nainen voi vain kuvitella, mitä tuleman pitää - kohti tuntematonta ja sen yli.

"Äitiyteen kasvetaan", kuuluu tosiaan kliseeksikin muodostunut sanonta. Totuuden siemenen se joka tapauksessa pitää sisällään - oli tulevan äidin ikä 18-tai 40-vuotta, kumpikaan ei ole toistaan  valmiimpi. Eihän kukaan osaa heti tehtävää, jota ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt.

Äitiyteen kuuluu jatkuvia pyykkikumpuja, loputtomia tiskivuoria, lelujen valtameriä, hampaidenpesuraivareita, hermoja raastavaa stressimössöä, jatkuvaa huolta, kieltämistä ja torumista ja aika-ajoin käsittämätöntä riittämättömyyden tunnetta. Kuitenkin äitiys on parasta mitä on, se on onnea. Se antaa elämälle merkityksen ja ainakin minun olemassaololleni tarkoituksen. Äitiys on märkiä pusuja, aikaisia aamupuistoiluja, metsäretkiä, yhteisiä lauluhetkiä, naurukohtauksia, helliä halauksia ja kovia rutistuksia, pieniä varpaita selässä ja lastenohjelmia viikonloppuisin.

Väitän, että lapsi kasvattaa äitiyteen, ja lisäksi hän kasvattaa äitiä ihmisenä. Vanhempana ei voi olla koskaan valmis. Lapsen varttuessa vaiheet seuraavat toisiaan ja tuovat mukanaan uusia haasteita ja hankalia tilanteita. Mukanaan vuodet tuovat myös lisää ihana ja hyviä kokemuksia, yhteisiä muistoja ja valtavan määrän iloa ja tietoa. Pieneltä ihmiseltä oppii hämmästyttävän paljon, vaikka hänen maailmansa on vain kodin ja lähialueiden kokoinen. Minä olen oppinut kärsivällisyyttä, järjestelmällisyyttä, taidon nauttia pienistä hetkistä ja asioista - olen oppinut katsomaan maailmaa välillä lapseni lailla. Ne ovat hienoja taitoja.

Sunnuntaina sain viettää neljättä äitienpäivääni pannarin tuoksuisissa tunnelmissa. Tunsin olevani äärimmäisen kiitollinen ja etuoikeutettu. On vanhemmuus kuinka vaikeaa tahansa, en vaihtaisi sitä mistään hinnasta pois.

Eilen eteisessä seisoi tuulipukuun pukeutunut, spidermanpipoinen poikani ja sanoi minulle aamun kiireiden lomassa kesken kaiken "äiti, minä rakastan sinua." Parempaa kiitosta en äitinä osaa tekemästäni työstä edes toivoa. Ihanampaa äitienpäivälahjaa ei rahalla voi ostaa. 

Ainoastaan tässä

Viime vuosi meni älyttömän nopeasti ohi ja tämä meneillään oleva seuraa yhtä kovaa perässä. Nyt ollaan jo toukokuussa enkä ole ehtiny edes kissaa sanoa. Pian päästään puolivälin yöttömään yöhön ja sen jälkeen kohta huomaankin pistäväni kinkkua ja lanttulaatikkoa poskeen samalla kun päivittelen, että siinä se kesä ja syksy taas vierähti, taas raikaa joululaulut.

Kun kasvaa aikuiseksi aika muuttaa jollain tavalla muotoaan. Kaksi kuukautta ei ole enää aika eikä mikään, vaikka lapsena samanpituinen kesäloma tuntui ikuiselta vapaudelta. Velvollisuuksien, vastuun ja tavoitteiden alla aletaan elää tulevaisuudessa ja suunnitella ehkä turhankin tarkkaan kaavaa ja tapaa, jolla suorittaa elämistä.

Olen huomannut käyväni kuulumisten vaihdon lomassa jokaisen ystäväni kanssa aina saman vuoropuhelun liiallisesta stressistä, väsymyksestä ja univelasta. Viljellään yhdessä "sitten kun" -fraasia eikä ymmärretä, että voisi vetää henkeä nyt eikä huomenna. "Sitten kun tentti on ohi", "sitten kun on kesä", "sitten kun teen sitä, niin sitten on tätä ja sitä ja tätä." On kummallista, ettei edes siinä vaiheessa ymmärretä nostaa jalkoja ylös, kun kolmatta kertaa viikon sisään keskustellaan vetämättömästä olosta. Jatkuva kytkin pohjassa kaasuttaminen on uuvuttavaa - ei ihme, että monilta on akku loppu.

Aikuisten arkeen toki kuuluu asioiden ennakointi ja töiden tekeminen ajallaan - kaikkihan olisi kaoottista ilman organisointia ja aikatauluja. Uskon kuitenkin, että vähemmälläkin hössöttämisellä pärjäisi vallan loistavasti. Kiire on kai oikeastaan vain päänsisäinen illuusio. Luomme itse ja toinen toisillemme tunteen ajan riittämättömyydestä. Kuka meiltä loppujen lopuksi vaatii yhtään mitään?

Totta on myös se, että haaveiden ja tavoitteiden havittelu on myös hyvästä, sillä luohan se sisältöä tähän olemiseen. Mielestäni täytyisi silti muistaa, että elämästä kannattaa nauttia juuri nyt eikä vasta sitten kun on saavuttanut jotain. Nyt on aina tässä, mutta tulevaisuudesta ei kukaan tiedä. Täytyisi osata kuunnella itseä, hellittää kaasujalkaa ja hengähtää - latailla niitä akkuja ja sitten jatkaa matkaa energisempänä kohti unelmia ja tavoitteita.

Rennompaa otetta voi tietoisesti opetella. Niin olen itsekin tehnyt - vetänyt hiukset löysälle nutturalle, laittanut musiikin soimaan ja koettanut olla ainoastaan tässä. Vaikeaa se on, mutta kun on läsnä omassa elämässään, käteen jää loppujen lopuksi paljon enemmän muistoja, kuin vain tulevaisuuden haavekuvissa eläessä.

Sateenkaari

Olen tunnetusti hieman hitaasti lämpenevää sorttia, monessa asiassa. Taas sen huomaa - loin blogin jo hyvä tovi sitten, mutta vasta nyt saan kirjoitettua lisää.

Joskus käy niin, ettei omista ajatuksistaan saa oikein kiinni, vaikka ajatteleekin taukoamatta jotain. Ei meinaa päästä pohdinnoissaan mihinkään lopputulokseen. Mitä pitäisi tehdä, mihin on aikaa ja kuka tai mikä aikaani tarvitsee eniten? Silloin on vaikea löytää edes sanoja kertoakseen mitään.

Ajatukset ovat lennelleet sisustuksesta, unikuviin, tarhamatkoihin, aamupuuroihin, vaihtuviin maisemiin, aurinkoon ja avaamattomiin koulukirjoihin, hukkuneisiin kauppalistoihin, kesäsuunnitelmiin, läheneviin tentteihin, vappuun ja vanhenemiseen.

Maanantaina ikää tuli tosiaan täyteen 23-vuotta, joka ei tunnu vielä vanhalta. Päivää juhlistettiin jääkahvilla ja kakuilla. Oloni on itseasiassa nuori. Vuodet kuluvat niin lujaa, ettei ehdi huomaamaan edes vanhenemistaan. Viisi vuotta sitten hyppäsin täysi-ikäisten kerhoon ja tuo päivä tuntuu olleen kuin eilen. Nyt minulla on jo kolmas "oma koti" kierroksessa ja yksi kolmevee kainalossa. Huolettomat teiniajat ovat takana, mutta nuoruus on tässä nyt.

Tänään näin täydellisen sateenkaaren. Se alkoi ja loppui muodostaen hienon puoliympyrän. Siitä erottui monta kaunista väriä hieman sekoittuen vieruskaveriinsa samalla kuitenkin pitäen oman uransa kasassa koko pituudelta.

Sellaista elämä on - monta asiaa vierekkäin, hieman sekoittuen ja vaikuttaen toisiinsa. Yhteen punoutuessaan ne kuitenkin luovat näyttävän kokonaisuuden. Kaikista väreistä ei välttämättä pidä, mutta ilman niitä kaari ei olisi niin mahtava kuin se on. Samalla tavalla elämään kuuluu asioita, jotka voisi mielihyvin jättää väliin. Niiden rinnalla komeilevat kuitenkin ne kauniit asiat, kauniit värit, jotka tekevät elämästä näkemisen arvoisen. Rumat värit antavat kauniille ajoille mahdollisuuden loistaa.